Pohjoisten heimojen perillisiä: Halvarista Nampajärven suvuksi

”Itämeren rannoilta ponnistanut, pohjoisen jokivarren koulima”

Tämä kirjoitus sisältää hutkielmia, hajatelmia ja hypoteeseja yhden vanhan rovaniemeläisen suvun alkuperästä ja vaiheista hamaasta muinaisuudesta 1700-luvulle.

Lapin maasta lähteistään kohti Perämerta virtaava Ounasjoki tulvii ja ravitsee joen rantaniittyjä, jäät muokkaavat keväisin matalia saaria. Etualalla Vitikanpää leikkaa Ounasjokeen pientä halkeamaa ja viistosti vasemmalla Muuskonniemi ohjaa virran reittiä. Entisajan ihmiselle oiva asuinpaikka ja kulkuväylien risteyskohta: Rovaniemi. Lentokoneesta kuvattu kevättulvien aikana 2024.

Pohjoisten maailmojen rajalla - valtojen, heimojen, kulttuurien ja geenivirtojen risteyksessä

Myyttiset heimot ja historiantutkimuksen myytit - pohjoisen suvun alkulähteillä 

Rovaniemi on Kemijoen vesistön vanhimpia pysyvämmin asuttuja alueita.Vanhoissa asiakirjoissa Rovaniemellä tarkoitettiin nimenomaan nykyistä Ylikylää ja Saarenkylän läntisintä osaa. Kylän maisemaa hallitsi silloin kuten nykyäänkin mahtava Ounasjoki, kylän kohdalla järveksi levenneen joen matalat saaret ja jokilaaksoa ympäröivät korkeat karujen rakkojen päällystämät vaarat. Alavirrassa kylä päättyi Ounasjoen ja Kemijoen yhtymäkohtaan.

Kulkuväylien risteyksessä sijaitseva Rovaniemi on historian saatossa ollut kauppiaiden ja sotamiesten kulkureitillä: Rovaniemelle on tultu ja siellä on kohdattu. Näistä eri suunnilta tulleiden ihmisten kohtaamisista on syntynyt pohjoisen jokivarren kulttuuri.

Halvari on Rovaniemen vanhimpia taloja. Halvar(i)-nimi talonnimenä esiintyy paikkakunnalla jo vanhimmissa säilyneistä asiakirjoissa 1500-luvun veroluetteloissa ja viittaa Jouko Vahtolan tutkimusten mukaan vanhaan skandinaaviseen asutushistoriaan. Nimi esiintyy esimerkiksi muodoissa Halfvar tai Halvarsson - nimen pohjana on ilmeisesti muinaisskandinaavinen eteisvartijaa tarkoittava miehennimi. Toisaalta Halvariin voi liittyä asetta tarkoittava vanha termi. (Vahtola 2021; Väätti 2021). Myös alueen muu nimistö, murteen erityispiirteet monine ruotsinkielisine lainoineen sekä muutamat esinelöydöt (mm. ns Rovaniemen solki) viittaavat vanhoihin ja pitkään jatkuneisiin yhteyksiin Skandinavian suuntaan.

Halvarin taloa asutti Ilkka Väätin mukaan todennäköisesti länsisuomalaislähtöinen Väinäsen laaja suku 1500- ja 1600-luvuilla. (Väätti 2021, 219). Yhteydet Pohjolaan ovat kuitenkin olleet läpi historian vahvat.

Fornjotr oli kuninkaan nimi; hän hallitsi maita, joita kutsutaan Suomeksi ja Kveenienmaaksi. Ne maat ovat idässä Pohjanlahden pohjukasta Gandvikiin (Kantalahti, Vienanmeri), jota me kutsumme Helsingjabotniksi - helsinkien pohjaksi. Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri.

Yllä oleva lainaus kertoo alueen yhteyksistä  muinaisen Skandinavian viikinkiyhteisöihin. Pohjanlahden pohjukkaa on vanhastaan Islannin suurissa kertomuksissa nimitetty Kveenlanniksi - kveenien maaksi. Suurten virtojen alava maa on ollut tarinankertojille osin myyttinen ja salaperäinen kolkka, jonka kanssa on tehty yhteistyötä, käyty kauppaa ja välistä otettu yhteen. Arvelipa Orkneylaisten saagan kirjoittaja peräti Norjan kuningassuvun olleen lähtöisin mystisestä kveenien maasta.

Nk. Rovaniemen solki. ’Norjalaista’ alkuperää oleva solki on noin vuodelta 500 peräisin ja osoittaa alueen ikivanhoista yhteyksistä Skandinavian suuntaan. Arktikum.

Egill Skallagriminpojan saagassa on tunnettu kuvaus kainulaisten ja pohjanmiesten yhteistyöstä, kun kveenienmaan kuningas Faravid - ehkäpä kalevalaisittain Kaukomieli - pyysi Thorolfilta apua karjalaisia vastaan. Mutta kun Thorolf tuli itään Kveenlantiin ja tapasin kuningas Faravidin, silloin he varustautuivat retkelle karjalaisia vastaan. (Julku 1986: 72-76). Sotaretki sujui hyvin ja karjalaiset voitettiin. Retken jälkeen päälliköt jakoivat saaliin. Muitakin sotaretkiä tehtiin yhdessä karjalaisia vastaan.

Aineellisia todisteita muinaisista sotaretkistä on löytynyt Ounasjoen varrelta. Miekan sirpaleet ja nuolenkärjet todistavat tuimista ajoista ja sotaisista retkikunnista.

Marikkovaarasta Nivankylästä ilmeisesti vanhasta haudasta löydettyjä aseita. Vastapäätä Ounasjoen toisella puolella kohoaa korkeuksiin kuin muistopaasina Varjakkavaara - muistona varjageista? Kuva: Markku Haverinen 2006. Lähde:  https://www.kyppi.fi/to.aspx?id=112.1000016629 

Saagojen monilta osin myyttisistä kertomuksista, joiden historiallisen totuusarvon voi perustellusti kyseenalaistaa, ilmenee se, miten kveenit olivat viikingeille tuttuja naapureita, joissa oli samalla jotakin vierasta. Paljon heistä tiedettiin, mutta silloisen maailmankuvan mukaisesti kertomuksiin kveeneistä lisättiin myös myyttisiä aineksia - viikinkilisää. Liikuttiin toiseuden ja tuttuuden rajoilla. Tämä viittaisi siihen, että kveenit puhuivat eri kieltä, mutteivät elintavoillaan eronneet niinkään paljon tarinankertojien omasta väestä. Saagoista luettava viesti on selvä: pohjanmiehillä on ollut tiiviitä yhteyksiä kveenien maahan ja päinvastoin. Johtipa saagojen kirjoittaja Norjan muinaiskuninkaiden alkuperänkin kveeneihin!

Kveenit ja pirkkalaiset sekä porot Olaus Magnuksen Carta Marinassa.

Keitä olivat kveenit? Tuo kysymys on askarruttanut tutkijoita pitkään. Ja yhtä pitkään on Porthanista lähtien esitetty vahvoja vastauksia islantilaisten saagojen salaperäisestä kansasta ja sen päällikkö-kuninkaista. Yhden suvun historiaa tutkittaessa voi avautua näkymiä myös muinaisten ’kansojen’ mysteereihin. Kveeneihin palataan vielä myöhemmin.

Tarinat varhaisista ajoista eivät lopu tähän. Nimittäin kveenien maan liepeillä asui toinen kansa, joista saagoissa myös kerrotaan: bjarmit.

Rovaniemeläinen perimätieto, jota muiden muassa Jacob Fellman ja M.A. Castren ovat kirjanneet ylös 1800-luvulla, liittää Rovaniemen varhaisimmat asutusvirtaukset tarunhohtoiseen Bjarmiaan, Vienanmeren rannoille. Fellmanin mukaan rovaniemeläisten tavat ja pitkällekin suuntautuneet kauppamatkat viittaavat juuri yhteyksiin itään ja muinaiseen Bjarmiaan. 

Koreiluun ja kaupusteluun mieltyneet rovaniemeläiset muistuttivat monin tavoin Vienan alueen asukkaita. Fellman kirjoittaa: ”Ne (niin hyvin Vienan karjalaiset kuin rovaniemeläiset) ovat kooltaan ja ihonväriltään yhtäläisiä, molemmat kaunista vaaleanväristä kansaa, taipuvaisia koreilemiseen ja loistoon, vastenmielisiä raskaampiin töihin, niin kuin kasken, tervan ja potaskan viljelykseen, mutta kesätöissään kumminkin uuraita. Talvet kulutetaan keinottelussa ja kaupanteossa, usein kaukaisiin seutuihin saakka, jota tapaa he jo vanhoina aikoina ovat suuresti harjoittaneet.” Sekä rovaniemeläiseen että vienalaiseen kulttuuriin kuuluivat myös näyttävät häät ja naimakauppoja tehtäessä lähinnä raha ratkaisi. (Fellman 1906). Näitä tapoja Fellman varmasti peilasi aikansa muuhun kansankulttuuriin, etenkin hyvin tuntemiinsa pohjalaisiin talonpoikiin. Myös J.V. Murman on kirjannut ylös perimätietoa 1800-luvun puolesta välistä Peräpohjolan asukkaiden karjalaisista juurista. (Murman 1865).

Paikallisen  murteen vahvasti karjalaiset erityispiirteet mie ja sie-persoonapronomineineen selittyvät hyvin näillä vuosisataisilla yhteyksillä itään. Jänkä ja hilla kuuluvat myös Vienan pohjoisten kylien sanavarastoon (ks Karjalan kielen sanakirja). Tiedetään, että karjalaisten kauppa- ja eränkäyntiretket ulottuivat vielä keskiajalla Kemijoelle asti. Karjalan kielen Vienan murre on myös lähimpänä Suomen kielen murteita, mikä sekin osoittaa tiivistä kanssakäymistä sukuheimojen kesken. Mantila (2000) ja Häkkinen (2014) tuovat esille tutkimuksissaan Peräpohjolan murteen vahvan muinaiskarjalaisen juuren, mikä vahvistaa perimätiedon kuvauksia karjalaisista yhteyksistä. Yksi kulttuurisista kohtaamisista on siis eittämättä ollut idän suuntaan.

Mie ja sie - Kettusen (1940) laatimasta murrekartastosta näkyy havainnollisesti kuinka näitä muotoja käytetään karjalaisilla murrealueilla (karjalan kielen puhuma-alue ei näy kartassa!) ja peräpohjolan läntisissä osissa.  

Myös Castren (1870) on Lapin matkakuvauksessaan vuodelta 1838 vahvasti sitä mieltä, että rovaniemeläiset ovat suurimmalta osin bjarmien jälkeläisiä ja se näkyy eritoten tavoissa ja kiinnostuksessa kaupankäyntiin. Rovaniemeläiset eivät jää talvipäivinä lämpimän uunin ääreen makoilemaan, vaan suuntaavat kauaskin kauppamatkoille. Castren nostaa mielenkiintoisella tavalla myös ympäristön ja luonnonolosuhteiden merkityksen paikallisten tapojen kehityksessä. Pohjoisen olosuhteissa pärjäämiseen on tarvittu neuvokkuutta ja sisukkuutta.

Perimätieto ei tietysti kaikilta osin pidä yhtä historiallisten tapahtumien kanssa, mutta sillä on suuri merkitys yhteisön itseymmärryksen ilmaisijana. Vaikuttaa siis siltä, että rovaniemeläiset kokivat vielä 1800-luvulla vahvaa yhteyttä Vienanmeren suuntaan. Ulkopuolinen tarkkailija kiinnitti huomionsa tähän. Castrenin mukaan kemijokivartisten vaatteet, kieli ja jopa työkalut olivat samanlaisia kuin Valkean meren rannan asukkailla. 

Vahvimmin karjalainen vaikutus näkyi juuri Rovaniemellä, kemijärveläiset olivat jo toista maata, vaikka kylä sijaitsi Vienaa lähempänä. Seutuja aiempina vuosisatoina hävittäneet ”ryssät” ymmärrettiin eri ryhmäksi ja totto-tulien varoitusjärjestelmä oli Fellmanin mukaan rakennettu niin, että ne hälyttivät alhaalta jokivarresta tulevista vihollisista, ei Vienan suunnan tulijoista! Vienan bjarmit eivät olleet perimätiedossa näitä ”vihavenäläisiä”. (Fellman 1906, Castren 1870). 

Viikinkisaagojen bjarmit ovat kiehtoneet pohjoisen muinaisuudesta innostuneita kirjoittajia ja tutkijoita pitkään. Kukapa ei kiinnostuisi kansasta, joka tarinoiden mukaan hautasi aarteita kyliensä liepeille ja jota johtivat komeasti kuninkaat! Koskela Vasaru (2016) tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei bjarmeja voida suoraan yhdistää mihinkään nykyiseen heimoon tai kansallisuuteen. Tähän voisi lisätä, ettei mitään olemassa olevaa voi suoraan liittää mihinkään menneeseen! Näin toki tehdään jatkuvasti. Hän sijoittaa bjarmien maan myös suhteelliseen pohjoiseen Kantalahden korkeudelle ja Kuolan niemimaalle - ei monissa yhteyksissä mainitun Vienajoen rannoille. Olaus Magnus päätyy kuuluisassa kartassaan samaan.

Bjarmia. Olaus Magnuksen Carta Marina.

Vahtola (2021) on puolestaan artikkelissaan Hämäläiset, kveenit, bjarmit kuvannut mielenkiintoisesti ja tutkimusorientaatiolleen uskollisena paikannimistöllä perustellen hämäläisten keskeistä roolia pohjoisten seutujen varhaisessa historiassa. Jo väitöskirjassaan Vahtola (1980) esitti, että nimenomaan hämäläisillä olisi ollut keskeinen rooli pohjoisten suurten jokilaaksojen talonpoikaisen asutuksen synnyssä. 

Pohjoisen nimistä on Vahtolan (2020) mielestä löydettävissä vahva hämäläinen pohja, joka ulottuu nimistöjuonteina  vesireittejä pitkin Vienan merelle - jopa etäiselle Vienajoelle asti. Bjarmit olivat Vahtolan mukaan kerrassaan hämäläisiä! Vahtolan nimistöön perustuva analyysi vaikuttaa pikasilmäyksellä vakuuttavalta, mutta syvempää analyysia teesit eivät kestä. Artikkelia leimaa käsitteiden suomalainen ja hämäläinen leväperäinen - kansallisromanttisella vivahteella höystetty - käyttö. Se ei sinänsä ole tavatonta suomalaisessa historiankirjoituksessa, joka aika usein lähtee siitä oletuksesta, että Suomen onni on jo tähtiin kirjoitettu ja Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen ääriviivat on mahdollista hahmottaa kivikauden nuotion tuhkasta. 

Historiankirjoitus on yhteiskuntatiede siinä mielessä, että se käy vuorovaikutusta aikansa yhteiskunnallisten kysymysten kanssa.  Uskottavuus on historiankirjoituksen kilpi. Jos tuo kilpi pettää, niin uskottavuus katoaa.

Ei muinainen Häme ollut sellainen valtiollinen toimija, joka olisi lähettänyt retkikuntia ympäri itäistä ja pohjoista Fennoskandiaa. Tätä muinaisen hämäläisyyden olemusta analysoi oivasti esimerkiksi Raninen artikkelissaan  (2019). Suomalaisuutta tai hämäläisyyttä heimoidentiteettinä ei edes ollut hamaassa muinaisuudessa siten, miten me sen miellämme nykyisin. Myöskään viimeisten vuosikymmenten kielihistorialliset tutkimukset eivät tue Vahtolan analyysia bjarmeista.

Tärkeää on tietysti korostaa myös sitä, ettei historiallisilla hämäläisillä suinkaan tarkoiteta nykyisin Tampereen, Lahden tai Hämeenlinnan ympäristössä asuvia ihmisiä. Mantila (2000) puhuukin osuvasti muinaishämäläisestä kulttuurista. Kyseessä on tyystin toisenlainen maailma - kulttuuri, joka säilytti ehkä syvimmän luonteensa ihan muualla kuin nykyisessä sydän-Hämeessä. Reuna-alueet ovat säilyttäneet ja olleet monesti ’suojassa’ maailman melskeiltä.

Vahtola (2020, 2021) yhdistää aika yksioikoisesti bjarmit ja kveenit samaan hämäläisten ’heimoon’. Bjarmit on laajasti hyväksytty uralilaiseen kieliperheeseen kuuluviksi kuten myös kveenit, mutta saagoissakaan kveenien Kainuunmaata ja bjarmien maata ei mielletty samaksi maaksi. Perämeren rannikon Kainuunmaa oli kuitenkin ehkä enemmän yhteyksissä Pohjanlahden rannikon yhteisöihin - Itämeren kultuuripiiriin ja kauppaverkostoihin - ja bjarmit luontaisesti sisämaan ja pohjoisen eränkävijöihin ja pyyntikulttuureihin sekä toisaalta itään kauppareittien välityksellä. Heidän keskinäistä yhteyttä ja kielisukulaisuutta ei voine kieltää ja vaihdantayhteydet vesireittien välityksellä ovat olleet eittämättä vilkkaat. Bjarmit saattoivat myös olla pirkkamiehiin verrattava ’ammattinimike’- osa ikiaikaista uralilaisten kansojen pohjoista kauppaverkostoa. Martti Haavion jo kirjassaan Bjarmien vallan kukoistus ja tuho (1965) esittelemä ajatus bjarmien proto-vepsäläisyydestä on luonnollinen ja hyvin looginen selitys. Se kestää hyvin Occhamin partaveitsen argumentaatioleikkauksen.

Raninen (2019) analysoi artikkelissaan mielenkiintoisesti hämäläisen heimon syntyvaiheita ja myös laajemmin muinaisten yhteisöjen olemusta ja itseidentifiointia. Aika monet kansojen ja heimojen nimet ovat lopulta naapureiden antamia. Se, miten muinaishämäläiset itsensä näkivät, jää hämärän peittoon.

Puhe etnisesti hämäläisistä asuttajista johtaa helposti harhavesille - kyse oli luultavasti kulttuurista, jonka myöhempiä jälkiä voi tunnistaa nykyisistä saamelaisista, suomalaisista, joistakin ruotsalaisista, peräpohjalaisista, lappilaisista, nykyhämäläisistä sekä vienalaisista. Vuorovaikutussuhteet naapurikansoihin ja heimoihin vaikuttivat luonnollisesti paikallisten yhteisöjen kulttuurin kehitykseen.

Saarikivi on väitöskirjassaan (2006) pureutunut myös Vienajoen varren suomensukuisiin kieliin ja näiden kielten vaikutukseen pohjoisen venäjän murteisiin ja paikannimiin. Yhtä heimoa tuloksista on vaikea löytää. Itämerensuomalaisia piirteitä alueelta löytyy, mutta myös saamelaisia on asuttanut Vienanmeren rantoja ja lisäksi muitakin kenties jo kadonneita itämerensuomalaisia heimoja, jotka voisivat olla saagojen bjarmeja.

Menneisyyden tutkijan onkin syytä olla varovainen nojatessaan 1800-luvulla syntyneen kansallisuusaatteen käsitteisiin varhaisia asutusvirtauksia tutkiessaan ja selittäessään. Kansallisuustunne synnytettiin vasta 1800-luvulla. Heimoaatteen kyllästämien käsitteiden leväperäinen käyttö johtaa helposti harhapoluille ja pahimmillaan ajatuksiin muinaiskansoista, joilla oli ennen kaikkea loistava menneisyys, ja joka juontuu sankarilliseen nykypäivään. 

Mitä ihmisille merkitsivät esimerkiksi suomalaisuus, karjalaisuus ja hämäläisyys vuosisatoja - jopa 1000-vuotta sitten? Ei mitään. Etninen alkuperä on meidän aikamme käsitteistöä ja tunne etnisyydestä tämän ajan murheita. Suomalaisuus on suomalaisuutta tänään ja suomalaisista puhuminen ennen 1800-lukua on harhaanjohtavaa. Sama pätee tietysti muihinkin kansojen tai heimojen nimiin. Martin Hårstedt (2024) kirjoittaakin, miten meidän pitää varoa sijoittamasta meidän aikamme käsitteitä menneisyyteen.

Yhteisyyden tunnetta toki oli ihmisten kesken ennenkin ja esihistorian hämärän kätkemille pienyhteisöille oli yhteinen nimittäjä, mutta hierarkisesti organisoituneesta muinaisvaltiosta - puhumattakaan kansasta - tuo tunne on kaukana. (Raninen 2019). Heimo-käsitteenä vie helposti ajatukset myös väärään suuntaan ja toiseen aikaan. Käsitteiden tarkoitus on kuvata todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja ymmärrettävästi. Käsitteiden avulla hahmotamme havaintomassasta mielekkäitä kokonaisuuksia. Historiallinen käsite luo sillan oman aikamme ja muinaisuuden välille. Kokonaan emme pääse irti käsitteiden kahleista, mutta niiden käytössä on oltava tarkkuutta.

Muinaisuudessa elossa selviytymisen lait ja niihin pohjaavat aineelliset ja henkiset kulttuurimuodot olivat yhteisöllisyyden tunteen määräävimpiä osasia. Elinkeinon merkitys oli ratkaisevaa yhteisöllisyyden muotoutumisessa ja jopa kielten omaksumisessa. (Raninen 2019). Kieli kommunikaation välineenä sanotti aineellista todellisuutta, mutta muinaisen yhteisön kielellinen todellisuus oli moninaisempi kuin oman aikamme perspektiivistä helposti kuvitellaan. DNA-tutkimukset ovat vahvistaneet tämän moninaisen taustan. ( ks esim Saarikivi).  Etenkin pohjoisen ääriolosuhteissa elämisen turvaamisen ensisijaisuus varmasti korostui. Selviytyminen edellytti sopeutumista.

Ehkäpä Suomen muinaisen kielellisen todellisuuden pystyy parhaiten ymmärtämään meänkielisessä Pohjois-Ruotsissa tai Varissuolla Turussa. Suomen kieli ”puhtaana” on  sekin 1800-luvun lopun nationalistisen aatteen pauloissa eläneen eliitin tuote. Hantuuki, kahveli ja kiffeli kuuluivat pitkään kansan ”epäpuhtaan” kielen käsitteisiin.

Aikio (2012) toteaa myös mainiossa artikkelissaan muiden muassa sitä, miten tunne samasta kansasta syntyy ja mitä tekijöitä siinä on taustalla. Kieli ei ole suinkaan ainoa etnisen ryhmäidentiteetin ”synnyttäjä”. 

Itämerensuomalaisten heimojen kielen levittäytymistä ensin Suomenlahden etelärannikolta lahden pohjoispuolelle Aurajokilaakson ympäristööön ja edelleen suhteellisen nopeasti kohti pohjoista Kokemäenjoen vesistöön ja itään kohti Saimaata ja Laatokkaa selittää varmasti merkittäviltä osin karjanhoitoon ja pienimuotoiseen maanviljelyyn nojaavan erätalouden eteneminen ja omaksuminen. Etenkin turkiskauppaan liittyvien kauppaverkostojen hallinta saattaa olla yksi  avain itämerensuomen ajanlaskun alkuun sijoittuneen ekspansion selittävänä tekijänä.  (Ks. Callmer 2024). Bjarmit, kveenit ja pirkat olivat ehkä näiden verkostojen ilmentymiä. Tehokkaimmat elämisen keinot ovat lopulta syrjäyttäneet muut ja tuon kulttuurin kieli on omaksuttu omaksi kieleksi. Toisaalta elinkeinot ja toimeentulon tavat ovat myöhemmin säilyttäneet kieltä ja kulttuuria.

Talouden ankara logiikka on toiminut myös muinaisuudessa. Tuotannon tehokkuus on luonut väestönkasvua, mikä on lisännyt liikettä väljemmille vesille. Menestys on luonut paineita muille yhteisöille omaksua uutta ja vaihtaa vaikkapa kieltä. Tätä uuden omaksumista voimme todistaa oman aikamme englanninkielisen valtakulttuurin leviämisenä. Määrällisesti pieni siirtomaaeliitti vaikutti merkittävästi koko valtavan alueen kielellisiin suhteisiin (vrt Intia!). Pääkaupunkiseudun aloitteet englannin kielen aseman vahvistamiseksi ovat siis deja vu! Talous ratkaisee viime kädessä sen, että onko kulttuurisilla keksinnöillä kuten kielet elinvoimaa.

Uusimpien tutkimusten mukaan itämerensuomalaisten yhteisöjen eteneminen nykyisen Suomen alueella on ollut siis suhteellisen nopeaa ja tapahtunut verrattain myöhään - ja historiallisena aikana pääasiassa Ruotsin vallan laajenemisen myötä! Tämäkään tosiasia ei tue ajatusta siitä, että Perämeren rantojen asukkaat olisivat nimenomaan ”hämäläisiä” tai muita heimoja. Tällaisia heimoja ei yksinkertaisesti ollut olemassa sellaisina, minä me ne miellämme nykyisin! Sana häme on sinänsä suhteellisen vanha, mutta sen viittaus vahvaan heimoidentiteettiin on kaukaa haettua.

Aika laaja yhteisymmärrys on nyt siitä, että myöhäiskantasuomen syntyalue on ollut jossakin pohjois-Viron rannikon paikkeilla. (Lang 2020 278-279, Salo 2001, Kallio 2018). Kielitieteen ja arkeologian tulokset yhdistettyinä genetiikkaan ovat osin mullistaneet aiemmat käsitykset Suomen alueen varhaisesta asutushistoriasta - osittain on palattu vanhaan ’setäläläiseen’ käsitykseen ’suomalaisten heimojen’ ryntäyksestä pohjoisen maan kamaralle.

Myöhäiskantasuomen leviäminen rautakaudella Suomenlahden rannoilla. Lang (2020): s. 279.

Monet asutushistorian tutkimukset lähtevät siitä oletuksesta, että Suomen heimot ovat syntyneet hamaassa muinaisuudessa ja kehittyneet kukoistukseensa vuosituhansien aikana Suomenniemellä. Suomalaisuuden synnyssä on nähty merkittävänä kivikautisen vasara- eli nuorakeraamisen kulttuurin rantautuminen nykyisen Suomen läntiselle ja eteläiselle rannikkoalueelle. Näin ei ole ollut. Oikeastaan tilanne näyttää nykytiedon valossa päinvastaiselta. Täällä on ehkä ollut rannikkoalueilla tuon kivikautisen kulttuurin rippeitä, joihin ensin idästä ja myöhemmin etelästä on tullut uralilaisia aaltoja sekoittamaan keittoa.

Itämerensuomalaiset kieliyhteisöt ovat verrattain myöhäisiä pronssi- ja rautakauden ajan saapujia ja tänne aiemmin Saimaan vesistön kautta saapuneissa saamenkielissä on selviä merkkejä vieläkin varhaisemmista jo kadonneista muinaiskielistä. (esim Lang 2020: 242-330). Kieli ja elinkeinot ovat syrjäytyneet - eivät aina ihmiset, vaikka myös geneettisiä pullonkauloja on menneisyydessä ollut ja taudit sekä ankara ilmasto luoneet väestötyhjiöitä.

Kielessämme on myös merkkejä alkugermaanisista kielistä, jota on puhuttu lounaisimmassa Suomessa ennen itämerensuomalaisten kielten hiipimistä alueelle. (Kallio). Tarkiainen (2007) toteaakin, että suomi on kielenä viroa germaanisempi. Kielemme on ollut jo aikojen alusta asti germaanisen vaikutuksen piirissä tai pikemminkin kontaktissa näihin kieliyhteisöihin. Tiheää balttilaista siivilää ei voi tietysti unohtaa suomen kielen historiasta. Kieli on ollut ensisijassa kommunikaation ja vuorovaikutuksen väline. Vasta 1800-luvun kielipoliittinen puhdasoppisuus pyrki riisumaan kielestä ”vieraat” ainekset. Vanha suomi olikin Kaisa Häkkisen (1997) mukaan paljon ”ruotsalaisempaa” kuin nykyinen standardien hallitsema yleiskieli.

Hyvä kysymys lienee se, että näkyisikö itämerensuomalaisten kielialueen pohjoisesssa murroskohdassa viitteitä tuosta pohjoisten heimojen liikkeestä, liike-energian syistä ja tavoista myöhemmiltä ajoilta? Näyttää nimittäin siltä, että nimenomaan väestöjen reuna-alueet ovat "museoineet” kulttuurin varhaisia piirteitä parhaiten. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi siinä, miten murteet ovat säilyttäneet kielen varhaisimpia piirteitä. Laajemmassa historiallisessa perspektiivissä itämerensuomalaisten laajenemisen dynamiikka jatkui yhtäjaksoisesti ainakin 1700-luvulle. Laajenemisen dynamiikka liittyi olennaisesti jo toisen vuosituhannen alkupuolelta Sveanmaan kuninkaiden valtapiirin laajenemiseen.

Häme ja hämäläiset sanoina tarkoittivat siis ilmeisesti ulkopuolisille niitä sisämaan asujia, jotka elättivät itsensä paljolti metsän antamilla ja pienimuotoisella karjanhoidolla, vastakohtana rannikoiden suomalaisille, jotka säilyttivät yhteydet tiiviinä etelärannalle Viroon ja saivat myös vaikutteita Skandinaviasta, sekä hieman myöhemmin Laatokan rantojen karjalaisille - toisaalta salomaiden aidommin pyyntikulttuurista eläneille lappalaisille eli saamelaisille. Hämäläis-liitteen paikannimille antoivatkin nimenomaan naapuriyhteisöt, jotka eivät pitäneet itseään 'hämäläisinä'. (Raninen 2019, Salo 2001). Häme-sanana on levinnyt laajalle (ks. esim. karttapaikka.fi > haku hämeen* alla) ja kuvastaa hyvin näiden erätalouteen nojanneiden pienyhteisöjen laajaa liikehdintää nykyisen Suomen alueella ja laajemmaltikin. Toisaalta nimien avulla on mahdollista rajata hämäläisten maata muiden heimojen maista. 

Hämeen* nimien esiintyminen Suomessa - vain rannikoilta ja sydän-Hämeestä puuttuu hämäläisten "leimoja". Kartan valitettavana rajoitteena on sen rajoittuminen nykyisen Suomen rajoihin. Karttapaikka.fi

Voi myös pohtia sitä, että olivatko varsinaiset ”suomalaiset” ja hämäläiset todellisuudessa kuinka eri heimoa? Monissa tutkimuksissa puhutaan myös yleisesti ”muinaislänsisuomalaisesta” tai vähintään muinaishämäläisestä kulttuurista ja kielestä (ks. esim. Häkkinen 2014, Kallio 2018). Muinaishämeen murteesta ei Kallion (2013) mukaan omana murteenaan voi edes puhua. Hämäläiset piirteet olivat vanhoja länsisuomalaisuuksia, joista jäivät puuttumaan varsinaissuomalaiset ja pohjalaiset innovaatiot. Muinaishämeessä säilyivät pohjoiskantasuomen piirteet puhtaimpina. Näin hämäläisyys näyttäytyy laajan levikkinsäkin perusteella enemmän Suomenlahden pohjoispuolisten itämerensuomalaisten sisämaan pienyhteisöjen laatusanana. He olivat itämerensuomalaisten pohjoisen murrealueen läntistä haaraa - hitaita hämäläisiä, jotka jääräpäisinä vaalivat muinaisia elintapojaan ja eivätkä jääneet aloilleen maata viljelemään, vaan karkasivat välistä metsiin ja ajautuivat pitkällekin retkillään kuin läntiset viikingit ikään.

Karjalaiset olivat myös vahva eränkävijäyhteisö - muuten nykykäsityksen mukaan juuriltaan vahvasti kielellisesti hämäläisten kanssa samoja pohjoisitämerensuomalaisia heimoja. Geneettisesti asia on kokonaan toinen. Kontaktit Laatokan rannoilla asustaneiden yhteisöjen ja myöhemmin idän valtojen kanssa muokkasivat heistä karjalaisia: kulttuuriltaan, uskoltaan ja myös kieleltään. Kohtaaminen tuotti uutta kulttuuria.

Muinaislänsisuomen ja muinaiskarjalan yhteistä pohjoiskantasuomen murretta on siis puhuttu 2000 vuotta sitten eli ajanlaskumme alussa pienehköllä alueella lounaisimmassa Suomessa. Itämerensuomalaiset heimot tulivat Kokemäenjokea myöten nykyisen Hämeen alueelle ehkä vasta n  300-luvulla jaa. ja siitä matka jatkui pohjoiseen ja itään. 700 -luvulle mennessä itämerensuomalaiset yhteisöt saavuttivat luoteisen Laatokan, mikä oli pohja muinaiskarjalan kielelle. Yhteydet heikkenivät etelään ja länteen. Tuolloin viikinkien retkien yhteydessä avautui vanha vesireitti itään ja itämerensuomalaisia heimoja liikuskeli verraten laajalla alueella Suomenlahdelta Vienanmerelle. (Kallio 2018: 5-6). Missä määrin itämerensuomalaisten vanhat kontaktiverkot itään pohjustivat myöhemmin myös varjagien viikinkiretkiä? Siinäpä yksi tulevaisuuden tutkimusten aihio.

”Hämäläiset” bjarmit olivat siis todennäköisesti niitä itämerensuomalaisia yhteisöjä, jotka levittäytyivät helminauhan tavoin vesireittien rannoille. Myös Vienan rantojen metsäsaamelaiset ovat voineet olla viikinkien mainitsemia bjarmeja. (Kallio mt.) Se ennakkoluuloinen käsitys, etteivät saamelaiset olisi harjoittaneet esihistoriassa maanviljelyä kumoutuu viimeistään Pihan (2021) väitöskirjassa.

Karjalaiset ovat luoteisen Laatokan rannan yhteisöistä ponnistanut ’heimo’, joka muiden itämerensuomalaisten yhteisöjen tavoin levittäytyi edelleen kohti pohjoista. Karjalan ’heimon’ liikkeet on tunnistettavissa laajasti myös pohjoisessa. Iijoen, Simojen ja Kemijoen kautta kulkevat karjalaisten paikannimien reitit pohjoiseen. Huomattavaa on, että ihan pohjoisessa on karjalanimien reitti Sodankylästä kohti Enontekiötä. Castrenin matkakuvauksessa vuodelta 1838 Peltovuoman Erkki Enontekiöltä muistelikin omia sukujuuriaan Vienan Karjalassa.

Karjalan* nimien esiintyminen nykyisessä pohjoisessa Suomessa.

Karjalaisten pohjoisiin reitteihin voidaan verrata hämäläisiin viittaavia paikannimiä ja saadaan seuraavanlainen kuva:

Hämeen* nimien esiintyminen pohjoisessa. Onko näillä nimillä kuitenkaan mitään tekemistä hämäläisten "heimon" kanssa?

Häme ja Karjala -nimet limittyvät pohjoisessa toisiinsa. Kuvasta on vaikea hahmottaa ’reviirejä’. Nimien ajalliset kerrostumat ja merkitykset jäävät myös täysin piiloon. Käsitteet ’karjalainen’ ja ’hämäläinen’ lienevät olleen verrattain yleisiä laatusanoja, ja niiden heimoluonnetta on liioiteltu.

Merkittävässä asemassa ollut karjatalous nojasi suurimmalta osin luonnonniittyihin. Muinaiseen hämäläisyyteen liittyy myös vahvasti pakanallisuus. Kun sekä varsinainen suomalaisuus että karjalaisuus syntyivät hyvin tiiviissä vuorovaikutuksessa lännen ja idän nousevien kristillisten valtojen kanssa, säilyttivät sisämaan eränkävijät pisimpään luontonsa suhteellisen liikkuvina kairan kiertäjinä. Kielikin näyttää pysyneen ’puhtaimpana’ pohjoiskantasuomena. Nykyisen Suomen alueelle syntyi jatkumo rannikon ruotsalaistuneen väestön ja toisessa päässä sisämaan pyyntiväestön eli saamelaisten esi-isien väliin. Tuon jatkumon väliin sijoittuivat muinaishämäläiset eräyhteisöt, Tapion kansa, viikinkien serkut.

’Karjalaisuus’ on joka tapauksessa näkyvänä piirteenä myös ja erityisesti Kemijokivarressa, Rovaniemen alueella puhutussa murteessa. Muinaiskarjalan kielen piirteitä on jäänyt elämään sanoissa ja paikannimissä (Mantila 2000).

Salminen ja Salonen (2021) kirjoittavat ajatuksia herättelevässä artikkelissaan keskiaikaisen ihmisen identifioitumisesta erilaisiin yhteisöihin ja vuorovaikutussuhteiden roolista siinä. Elinkeinot ja pitäjät näyttelivät keskeistä roolia keskiajan ja uuden ajan alun ihmisen itseidentifikaatiossa. Tutkijan päässä kartta tahtoo olla asemoitu valmiiksi niin, että vaikutukset liikkuvat aina tiettyyn suuntaan olipa se sitten etelästä pohjoiseen tai lännestä itään. Tutkijoiden voi olla vaikeaa nähdä perinteisistä ajattelumalleista poikkeavia vaikutusvirtauksia. Suomen historiassa vaikutukset ovat kirjoissa ja mielissä kulkeneet aika usein lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Keksinnöt ja vuorovaikutuksessa syntyneet materiaaliset ja kulttuuriset innovaatiot ovat kuitenkin liikkuneet eri suuntiin. Asutus on laajentunut asumattomille alueille, vaikka ”asumattomia” alueita ei ole ollutkaan jääkauden jälkeen. Asumattomuus käsitteenä on myös näitä kivijalalle rakennetuista taloista maailmaa katselleiden ihmisten sanoja. 

Saagojen tiedot siitä, että bjarmit pakenivat venäläisten (karjalaisten) tuloa bjarmiaan ja nimistöanalyysin tulokset hämäläisnimien leviämisestä laajalle Vienaan yhdistettyinä perimätietoon rovaniemeläisten vienalaisesta alkuperästä luovat kiinnostavan näkökulman pakanallisen eränkävijäkansan kohtaloon - eivätkä ne ole missään nimessä keskenään täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä nyt ajatellaan itämerensuomalaisten heimojen liikeistä. Päinvastoin. Tästä hedelmällisestä sekametelisopasta on kenties hahmotettavissa ymmärrettävä kokonaiskuva.

Rautakauden Kokemäenjoen vesistöalueesta kehittyi yksi itämerensuomalaisten heimojen Suomenlahden pohjoispuolisen alueen väestötihentymistä Aurajokilaakson ja nykyisen Varsinais-Suomen rannikkoalueen ohella. (esim. Koivunen 1985). Karjanhoidosta ja eränkäynnistä elantonsa hankkineet naapureiden ’hämäläisiksi’ nimittämät yhteisöt levittäytyivät vähitellen kohti itää ja pohjoista vesireitteihin tukien; pisimpään nämä yhteisöt säilyttivät omaleimaisuutensa nimenomaan pohjoisen suurten virtojen varrella erämaiden syleilyssä samalla kun ydinalueet alistettiin ”ristiretkillä” sivistyksen kultaiseen häkkiin.

Rautakauden asutusalueet nykyisessä Suomessa, kapean Suomi-jälkeen-1947 luupin läpi katsottuna. Eihän kivikaudella ollut koko Suomea, puhumattakaan Pariisin tärauhan rajaviivoista. Kuusela et al. 2011.

Rautakauden asutuksen tihentymät pohjana Sveojen riikille. Yhteisöt levittäytyvät molemmin puolin Pohjanlahtea. Hieman laajempi luuppi.

Ruotsin keskiaikaiset kivikirkot: Turun hiippakunnan eri värillä. Lännessä Tornio kuului jo Uppsalan hiippakuntaan. Mielenkiintoisella tavalla kartta noudattelee rautakautisia asumistihentymiä! Turun piispalla lienee ollut kiire paaluttamaan oman hiippakuntansa rajaa Kemin kivikirkolla. Lähde: Laine 2019.

Muinaishämäläisten erätaloutta on tutkittu paljon. Erätalouden ’instituutiot’ ja dynamiikka ovat melko hyvin selvillä. Suhteellisen pysyvä asuinpaikka ja siitä etäämmällä sijaitsevat erämaat, puolinomadinen elämäntapa, ovat olleet leimallisesti tämän talousjärjestelmän taustalla (Korpela, Enbuske 2004, Jaakkola, Voionmaa). Pienimuotoinen maanviljely, karjatalous ja eränkäynti leimasivat erämaiden taloudellista mallia. Turkiksiin perustunut lapinkauppa lisäsi merkittävästi erätalouden tuloja.

Idän ja lännen organisoitujen valtojen paineessa ja erämaiden antimien houkuttelemana muinaisten itämerensuomalaisten heimoyhteisöjen eränkäynti ja sitä myöden asutus suuntautui yhä enemmän pohjoiseen eläen vuorovaikutuksessa naapureidensa kanssa. (Vahtola 2021).Vuorovaikutus, kanssakäyminen toisen yhteisön kanssa synnyttää uutta, jota ei voi vetää vain yhteenlaskuna osista. Syntynyt uusi ei ole enää vanhaa.

Muinaishämäläisestä eränkäyntikulttuurista puhuttaessa ei siis ollut kyseessä organisoituneesta valtapiirinsä laajentamiseen pyrkineestä organisaatiosta - valtiosta tai kansasta puhumattakaan - vaan melko samaa kieltä puhuvien ja samalla tavalla elävien sukujen ja pienyhteisöjen heimoverkostosta, joka erosi naapureistaan enemmän tai vähemmän. Tärkeää on muistaa, ettei ollut mitään yhtenäistä hämäläisten tai länsisuomalaisen tai karjalaisten heimovaltiota, jaloa muinaissuomalaista aatetta.  (Ks esim. Raninen 2019). Siitähän ei voida puhua myöskään viikinkiyhteisöjen kohdalla. Tietyissä tilanteissa suotuisan ilmaston ja taloudellisten kontaktien myötävaikutuksesta seurasi väestönkasvua, mikä johti paineeseen lähteä kauemmas elantoa hakemaan. Taloudellisten suhdanteiden kuten turkisten kysynnän kasvua Euroopan markkinoilla ei voi unohtaa, kun pohditaan asutuksen leviämisen syitä.

Suomen historia on ollut 1800-luvun alkuun asti leimallisesti Ruotsin historiaa ja ’suomalaisen’ asutuksen leviämistä on edistänyt Ruotsin kuninkaan hallitseman alueen laajeneminen. Tämä historiallinen konteksti usein unohtuu 1800-luvun kansallisromanttisen tarinankerronnan pauloihin jääneiltä tutkijoiltakin. 

”Suomalainen” talonpoika hankki oikeuden uudistilaan Ruotsin valtioon ja sen oikeusjärjestykseen nojaten. Kuningas antoi dynaamikalle vauhtia. Tietysti hallitsijan mielessä häilyivät kasvavat verotulot, kun hän ohjasi erämaiden asuttamista. Kyseessä oli siis eräänlainen entisaikojen win win- tilanne. Tärkeää oli myös ehtiä ensin - idän Novgorodin ja pohjoisen Tanskan edelle.

Islantilaissaagoista syntyy vaikutelma päättömästi sinne tänne säntäilevistä retkikunnista ja keskenään taistelevista viikinkiklaaneista. Nuo saagat antavatkin ehkä lopulta todenmukaisimman kuvan menneen maailman elämästä. Viime kädessä henkiin jääminen ja selviäminen sekasortoisessa maailmassa muuttuvien luonnonvoimien armoilla olivat tärkeimmät yhteisöjä liikkeelle saavia voimia. Tästä muinaisesta elämisen problematiikasta kertoo myös Lönnrotin kirjoittama kansalliseepoksemme Kalevala.

Itämerensuomalaiset Suomenlahden pohjoispuolen sisämaan pienyhteisöt (siis nuo muinaiset hämäläiset ja karjalaiset) liikkuivat kohti pohjoista uusien riistamaiden ja kalavesien perässä karjaa kasvattaen. Tuottoisa turkiskauppa toimi yhtenä motiivina hakeutua yhä etäämmälle. Talous ja talouden lait ohjasivat ihmisiä myös muinaisuudessa. Etäisyys etelämpää pohjanperille on pitkä ja edellytti varmasti nopeasti pysyvän asutuksen syntyä, eräänlaisia ’etappeja’. Hämeen eränkäynti kehittyi eittämättä myös sydänmailla ja jossakin määrin eriytyi pohjoisten erämaiden yhteisöjen kulttuurista. Riistan vähetessä ja viljan viljelyn vallatesssa alaa vanha hämäläinen erätalous vähitellen katosi ”lähtömailtaan” intensiivisemmän maatalouden vallatessa alaa.

Ultima Thulen itämerensuomalaisten väestön erätalouden keskeisimpiä piirteitä olivat jokivarsien luonnonniityjen hyödyntäminen karjankasvatuksessa, eränkäynti pyyntimailla ja kaukokalastus erämaajärvillä, tiiviit yhteydet saamelaisiin sekä kaupankäynti etenkin markkinoilla kysytyillä turkiksilla. (Vahtola 2021). Kaikki piirteitä, jotka voi tunnistaa vanhoiksi tornio- ja kemijokivartisten - myös rovaniemeläisen Halvarin suvun - elon hankinnan keinoiksi.

Itämerensuomalaisten kaupallisen eränkäynnin alueet - pohjoisessa siis Kainuunmaa ja Vienanmeren bjarmien maa - kietoutuivat yhdeksi pohjoisen havumetsävyöhykkeen talousvyöhykkeeksi ennen organisoitujen valtioiden muodostumista. Tämä talousvyöhykkeen oli tiiviisti yhteyksisssä tuon ajan kansainväliseen talouteen kauppareittiwn välityksellä. Kyseessä oli myös siirtymävyöhyke puhtaasti pyyntitaloudesta eläneiden saamelaisten ja toisaalta maanviljelykseen suuntautuneiden suomalaisten, slaavilaisten ja skandinaavien heimoyhteisöjen välissä. 

Viikinkien saagat puhuvat kveenien Kainuunmaasta, jossa oli siis oli oma kuningaskin Faravid - jolla lienee tarkoitettu lähinnä jotakuta alueen sukukunnan vanhinta. Kyrönjoen ympäristö Pohjanmaalla on ikivanhaa rautakautista kulttuuriseutua ja Pohjanmaan kielelliset ja kulttuuriset yhteydet ovat Rovaniemen seudulle ilmeiset tuota kielessämme niin kuuluisaa h-äännettä myöten, joka on reliikki eli jäänne muinaisesta suomesta  ja säilynyt jäänteenä niin pohjalaisissa murteissa kun karjalan kielessä ja vepsässä. Täysin se ei ole keinotekoisesta yleiskielestäkään kadonnut.

Värikkäät asusteet ja kimaltelevat korut on liitetty usein myös seudun alkuperäisasukkaisiin saamelaisiin. Rovaniemen nimistö, etenkin jokivarsien ulkopuolisten erämaiden ja vesistöjen, viittaa sekin vahvaan ja pitkään jatkuneeseen saamen kansan läsnäoloon pitäjässä. Paikalliseen murteen on jäänyt paljon jälkiä saamenkielistä eri aikakausilta.

Perimätieto vahvistaa sen, mikä on ilmeistä.  Poro oli jo varhain myös monelle rovaniemeläissuvulle tärkeä osa elämää ja yhteydet Kemin Lappiin olivat vilkkaat. Erityisesti Kittilän lapinkylä Ounasjoen ylävirrassa oli helposti saavutettavissa ja sekä sukunimien että paikannimien perusteella suhteet sinne olivat hyvin kiinteät. Ylikyläläisten sukujen eränkäyntimaat kiertyvät juuri Ounasjoenmaan yläosien molemmin puolin. Samoja erämaita ja kalavesiä käyttivät sekä saamelaiset että pohjoiset itämerensuomalaiset yhteisöt.

Saamen kansa edusti alueen vanhinta historialliselle ajalle jatkunutta asutusta, joka ei hävinnyt minnekään vain toi oman merkittävän panoksensa alueen kulttuurin kehitykseen. Yhteyksillä Lappiin ja tiivis vuorovaikutus saamelaisten kanssa ovat pitkä historiallinen jatkumo - tulevathan sanat saame ja Häme samasta kantasanasta sämä. (Lehtola 2008, Aikio 2012, Suomen etymologinen sanakirja: Häme). Kulttuurien rajapintojen ihmisillä oli vilkasta vuorovaikutusta, eikä arkinen elämä eronnut metsäsaamelaisen ja pohjoisen erätalonpojan välillä kovinkaan paljoa. Elonviljaa oli tarjolla joissa, järvissä ja metsissä, mutta ilman työtä ja osaamista ne jäivät pelkäksi saalistajan päiväuneksi. Suomalaisheimojen levittäytyminen saamelaisten alueelle johtui lähinnä talouden dynamiikasta ja sen seurannaisvaikutuksista kuten väestönkasvusta. Pohjoisten alueiden asutukseen sekaantuivat Ruotsin ja Novgorodin valtapoliittiset intressit. Ja ’Suomi’ kasvoi Ruotsin vallan laajentuessa, Sveean kainalossa.

Hämäläisiä ja karjalaisia nuoremman ”ruotsalaistuneista” karjalaisista syntyneiden ja kaskiviljelyyn nojanneiden savolaisten sukujen muuttoaalto näkyi myös Rovaniemen seudulla 1500-luvun lopulla, mutta suuntautui ehkä kuitenkin enemmän olemassa olevien asutuskeskittymien ulkopuolelle. (Enbuske 2008) Merkillepantava asia on, että savolaisten ekspansio jätti lopulta varsin vähän pysyviä piirteitä paikalliseen murteeseen tai kulttuuriin. Tästä hyvänä esimerkkinä käy se, ettei vanhasuomalainen jäänne h-hävinnyt kielestä toisin kuin Pohjois-Pohjanmaalla. Savolaiset muuttajat ”palauttivat” sen käytön omaan puheeseensa. Kaskiviljelykään ei kovin pitkään jatkunut, vaan savolaiset sulautuivat paikalliseen kulttuuriin hyvin pian - pohjoisen metsät ja ilmasto eivät ehkä olleet raivausta enempää otollisia kaskiviljelylle. Jokivarsien niityt ja jänkien heinikot sekä niiden hyödyntämiseen kehittyneet menetelmät veivät helppoudessaan voiton. Savolainen kansa sulautui Peräpohjolan väestöön vahvistaen kyllä sen muinaiskarjalaista kulttuurista perimää.

Savolaisista suvuista monet olivat sukunimen perusteella lähtöisin Karjalan puolelta (Jääski > Jääskeläinen > Jääskö) ja eräs hieman epävarma seikka on se, että kuinka "savolaisia" nämä suvut todellisuudessa olivat. Savolainen heimohan syntyi karjalaisen ja hämäläisen eränkäynnin risteyskohdassa ”ruotsalaistuneista” karjalaisista. (Raninen 2019, Vahtola 2021, Enbuske 2008).  Muutto eteläisestä Karjalasta Peräpohjolaan saattoi tapahtua hyvinkin nopeasti parissa, kolmessa sukupolvessa. Fellmanin (1906) mukaan nimenomaan karjalaistaustaisia sukuja siirtyi Ounasjokivarteen Ylikylän keskuskylästä.

Suomen historiassa on väitelty rajoista ja rajojen kulkemisista. Etenkin Pähkinäsaaren rajan linjaus on herättänyt tunteita ja sen linjauksella selitetään montaa asiaa aina nykypäivän kansantauteihin asti. Yksi perusongelma on ollut, että historiaa on tarkasteltu teleologisesti lopputuloksesta käsin. Kuvaavaa on, että  kivikauden kartoissa ja asutushistoriallisissa väitöskirjoissa saattavat häilyä nykyisen Suomen rajat! 

Suomen väestöhistorian yksi avain on ollut aina silmiemme edessä. Kansallisen kapea aitosuomalainen historiankirjoituksen vaihe on siltä halunnut vain ummistaa silmänsä. Länsisuomalainen Itämeren vaikutuspiiriin kuulunut ja sieltä ponnistanut suomalaisuus ja toisaalta itäiseen järvien ja jokireittien vaikutuspiirin kuulunut itäinen kulttuuri - karjalaisuus. Molempien taustalla on kaksi valtaa: Itämeren tytär Ruotsi ja suurten virtojen Venäjän valta (aluksi viikinkien Rus ja keskiajan Novgorodin kauppatasavalta, myöhempi autoritaariseen valtaan nojannut moskovalainen Venäjä). Nimenomaan Ruotsi on ollut (länsi-)suomalaisuuden syntyä ja leviämistä edistänyt valtiollinen toimija - ja aikalailla saamelaisten yhteisöjen kustannuksella.

Rovaniemen Ylikylä oli kevättulvista voimansa saaneiden niittyjensä ansiosta karja- ja erätalouteen pohjanneen kulttuurin varhaisia pohjoisia keskusalueita Tornionlaakson Kainuunkylän ja ehkä siis jopa niinkin etäisen alueen kuin Vienajoen rantojen ohella. (Vahtola 2020:178). Karjanpitoon pohjaava maanviljely, metsästys, turkiskauppa - kauppa ylipäätänsä - sekä kalastus erämaajärvillä ja jokien törmillä olivat leimallisesti itämerensuomalaisten heimojen elinkeinoja jo ammoisista ajoista lähtien.  (Lang 2020: 262, 324, 328) Kyseessä oli ilmeisesti taloudellinen ja kulttuurinen’kilpailuetu’, jonka turvin nämä yhteisöt levittäytyivät suhteellisen nopeasti pohjoiseen.

Seutu on historiansa aikana ollut idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä tulleiden vaikutusten ja asutusvirtausten risteyksessä - aito kulttuurien kohtaamispiste. Alueen kulttuurin vankin pohja on ikivanhassa Itämeren ja sen keskeisimmän vallan Ruotsin vaikutuspiiriin kuuluneessa pohjoisessa erätalouskulttuurissa, joka säilytti asemansa pisimpään pohjan perillä luonnonvarojen tehokkaimman hyödyntämisen mahdollistaneena elämisen keinona. Pohjoisen yhteisöt elivät etäällä vallan linnakkeista ja etäisyys noihin linnakkeisiin tuo tunnetusti suojaa, mahdollisuuden säilyttää omaperäistä kulttuuria, tilaa elää tavallaan.

Lautamies Heikki Matinpoika Halvarin talon elvyttäjänä

Uralilaista viikinkisukua?

Kemin pitäjän Rovaniemen kylä kuului 1600-luvulla Ruotsin valtakunnan pohjoisimpaan ääreen. Valtakunta eli mahtinsa aikaa ja se vallitsi Itämeren rantoja saksalaiselta rannikolta keskiajalla ruotsalaistuneen Perämeren pohjukkaan asti. Ruotsi oli vakiinnuttanut valtansa myös Kemijokivarressa.

Halvarin talon otti 1660-luvulla haltuunsa Heikki Matinpoika, josta tuli pitkäaikainen ja ilmeisen pystyvä isäntä tuohon tuolloin nykyisen Ylikylän pohjoisosassa sijainneeseen tilaan. (Enbuske 1996). Mistä Heikki oli pois? Väätin mukaan hän saattoi olla Ounasjokivarren Jääskeläisen sukua, tähän viittaisi patronyymi Matinpoika (talonisäntä Matti Jääskeläinen Jääskössä) sekä se, että ounasjokilainen Tarkiaisen isäntä vakuutti Heikin luottokelpoisuutta Kemin käräjillä tämän hakiessa Halvaria viljelykseensä. (Väätti 2021, 221). Myös Halvarin talosta erkautuneen Vitikan talon isäntänä oli 1600-luvun alussa Matti Heikinpoika, jonka poika Heikki Matinpoika olisi myös hyvin voinut olla. Vitikka oli itseasiassa aiemmin Halvarin talosta erkaantunut tila. (Väätti 2021, 224) Jäljet juontuvat joka tapauksessa vahvasti jokivarteen. Vain DNA-testi voi tuoda lisävalaistusta Heikki Matinpojan alkuperän arvoitukseen.

Vuonna 2023 Heikki Matinpojan eri sukuhaarojen jälkeisille tehdyt viimeisimmät DNA-analyysit vahvistavat sen, että Heikki Matinpojan esi-isät kuuluivat nk. siperialaislähtöiseen n-klaaniin. Oliko Heikki itäistä lähtöä siis? Ounasjokivarren jääsköt ovat todennäköisesti yhteyksissä laajaan savolaiseen jääskeläisten sukuun. Eipä kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Asia ei olekaan niin yksinkertainen ja yksiselitteinen. 

Heikin suvun suora yhteys 1500-luvun lopun savolaiseen muuttoaaltoon on nimittäin melko varmasti poissuljettu. Savolais-karjalaiset suvut kuuluvat toki valtaosin myös samaan itäiseen haploryhmään N, mutta tarkempi Y-kromosomin analyysi osoittaa, että n-haploryhmän geneettisen sukupuun haarat erosivat jo viimeistään 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua toisistaan todennäköisesti jossakin Ural-vuoriston länsipuolella. (lähde FTDNA , Lang)

Geneettisen väestötutkimuksen piirissä suomalaiset voi Y-kromosomien perusteella jakaa karkeasti kahteen valtaryhmään - läntiseen Ivareiden I-haploryhmään ja itäiseen Niilojen N-haploryhmään. Muitakin pienempiä ryhmiä toki on. Hieman yleistäen voi sanoa, että iivarilaiset ovat tulleet läntisen Euroopan kautta pohjoiseen ja niilolaiset Siperiasta. Molempien haarojen lähtöalue on tietysti Afrikassa. Perinteisesti ja aikalailla yksinkertaistaen on ajateltu, että n-ryhmä on uralilainen ja i-haploryhmä skandinaavinen. Tarkemmat y-kromosomitutkimukset kuitenkin tuovat tähänkin keskusteluun nyanssia. N-haploryhmällä on useampia haaroja ja tulosuuntia pohjoiseen maahamme. Halvarin suvun geneettisen sukupuun kulkureitti on selvästi läntinen. Rovaniemen alueen kantasukuna se voi antaa viitteitä tänne tulleiden ihmisten taustasta ja kulkureiteistä pohjoiseen.

Halvarin suvun lähimmät harvat geneettiset isälinjaiset yhteydet ovat löytyneet lännestä Itämeren rannoilta: Suomen Ylä-Satakunnan-Pohjanmaan alueelta, Mälarenjärven eteläpuolelta Ruotsista ja hieman etäisemmät eteläisestä Baltiasta sekä itäisestä keski-Euroopasta. Venäjän myyttinen hallitsijasuku Rurikit ja Liettuan ruhtinassuku Gediminit näyttävät olevan läheisempää sukua (Y-kromosomin perusteella!) Heikki Matinpojalle kuin monet tunnetut suomalaiset suvut. Rurik-suvun kantaisä oli legendan mukaan viikinkipäällikkö. (esim. Roesdahl 1994, s. 333). Rurikien historiallisuus on kyllä kovasti kiistelty asia.

Tässä yhteydessä on muistutettava siitä, että lapsella on aina kaksi vanhempaa ja ihmisen sukupuussa juuristo, jonka haarojen moninaisuus luo jokaiselle suvulle ja perheelle oman ainutkertaisen kontekstinsa. Heikki Matinpojan esi-isien vaellusreitti pohjoisen suuntaan on siis eteläisempi ja läntisempi kuin  valtaosan suomalaisista n-haploryhmän suvuista. Tämä kuva toki tarkentuu, kun näytteitä tulee lisää. 

Teoria suomalaisten (itämerensuomalaisten kielten puhujien) esivanhempien siirtymisestä Volgalta Itämerelle ja Pohjois-Viron kautta Suomeen ja Keski-Ruotsiin pronssi- ja rautakauden kuluessa Valter Langin 2020 mukaan. Kartan lähde: wikipedia.

Familytreedna-sivuston ohjelman 

 tekemä arvio Heikki Matinpojan y-haplon reitistä ”Volgan mutkasta” nykyiseen Suomeen. Reitti on mallinnus nykyisin elävien geneettisten sukulaisten vanhimpien tunnettujen ensi-isien asuma-alueista sekä löydetyistä muinaisista DNA-ista - eräänlainen keskitie siis. Reitti sopii varsin hyvin ja mielenkiintoisella tavalla yhteen ylemmässä kuvassa näkyvässä Valter Langin esittämästä arviosta länsiuralilaisten eteläisen / lounaisen haaran siirtymisestä Itämeren alueelle. Sikäli mallinnus on virheellinen, että se tekee kumman mutkan Suomenlahden ympäri. Lähde: FamilyTree Dna. Näihin karttoihin on lisättävä huomautus, että ne ovat varsin viitteellisiä ja myös osin viihteellisiä tietokoneen mallinnuksia testien antajien antamista tiedoista ja muinais-DNA löydöistä.

 

Itämeren vesistöalue.

Heikki Matinpojan y-haploryhmän sukupuun varhaisemman oksanhaaran N-L1025 jälkeläisten levinneisyys sukututkimusohjelman hahmottamana. Viikinkiaikaiset vaellukset levittivät DNA:ta. Keskuksena on Itämeri ja sen vesistöalue; meri ja joet ovat kuljettaneet ihmisiä ja siten myös geenejä. Lähde: FamilyTreeDna.

Vastaava joidenkin savolaisten sukujen isälinjojen reitti nykyisen Suomen alueelle noudattelee länsiuralilaisten luoteista reittiä. Lähde: FamilyTree Dna. 

Nykyisen tiedon valossa näyttää siltä, että Heikin varhaisten esi-isien suvun haploryhmien liikkeet sopivat hyvin Valter Langin (2020: esim. 269-270)  teoksessaan Homo Fennicus hahmottelemaan uralilaisten yhteisöjen migraatioon Baltiaan ja Itämeren piiriin sekä näiden yhteisöjen leviämiseen kohti pohjoista. Reitti eteläisestä Baltiasta kohti pohjoista on todennäköisesti vielä läntisempi kuin yllä oleva tietokoneen hahmottama reitti. Geneettisiä lähisukulaisia on löytynyt enimmin Suomesta, mutta haploryhmän lähimpiä sukuhaaroja löytyy erityisesti Ruotsista. Suomesta on suhteessa eniten annettu myös näytteitä.

Varjagien idänreitit kulkivat osin vanhoja uralilaisten yhteisöjen jokireittejä. Sattumaa? Olisiko niin, että viikingit kulkivat samoja reittejä kuin osin uralilaiset esi-isänsä?

Mielenkiintoinen geneettinen yhteys löytyy 1670-luvulla uponneesta Ruotsin laivaston lippulaiva Kronanin mukana hukkuneen miehistön jäsenen DNA:han. Amiraali Lorents Creutzin johtama lippulaiva Kronan upposi Öölannin eteläpuolelle vuonna 1676. Laivan mukana upposi Creutz, Creutzin poika Gustaf ja satoja merimiehiä. (Kronanin kohtalosta esimerkiksi Mirka Lappalaisen Creutz-suvun vaiheisiin porautuvassa väitöskirjassa vuodelta 2005). 

Heikki Matinpojan jälkeläisten dna on verrattain läheistä sukua yhden kyseisen laivan miehistöön kuuluneen ihmisen kanssa, joka on tutkimuksissa nimetty kronan 014:ksi. Kronan 014:n ja Heikin jälkeläisten dna-esi-isä on elänyt n 900 luvulla ajanlaskun jälkeen. Tähän mennessä vain seitsemältä näytteenantajalta on löydetty näin läheinen yhteys Kronanista löytyneeseen vainajaan. Kirjoittaja on yksi näistä seitsemästä. Tutkimusten mukaan Kronanin miehistöä pestattiin Västerbottenin alueelta ja upseeristoa Suomen puolelta. Laajasti muinaisgeenejä analysoineessa tutkimuksessa on nimenomaan Keski-Ruotsin alueelta ja Gotlannista löytynyt viitteitä viikinkiajan yhteyksistä nykyisen Baltian suuntaan. (Ricardo Rodríguez-Varela, Kristjan H.S. Moore, S. Sunna Ebenesersdóttir et al. 2023). 

Mitä tietoa tämä voisi tuoda Heikki Matinpojan geneettiseen sukupuuhun ja taustaan? Kutkuttava ajatus on tietysti se, että kronan 014 olisi esimerkiksi itse Lorents Creutz tai hänen poikansa Gustaf tai joku muu upseeri Itämaasta. Valtakunnanamiraali Creutz kyllä haudattiin sukunsa perintöalueille itäiselle Uudellemaalle Pernajaan, mutta se, että oliko kyseessä hänen ruumiinsa, on ilmeisesti hieman kyseenalaista.

Todennäköisesti hylyn uumenista löydetyn vainajan alkuperä oli kuitenkin Ruotsissa. Hänen äitinsä oli nimittäin haploryhmältään H1-T16311C!. Tämän haploryhmän jälkeläisten valtaenemmistö elää nykyisin nimenomaan Ruotsissa.

Aikansa suurin laiva Kronan räjähtää ilmaan ja uppoaa syvyyksiin v. 1674. Laivan mukana katosi syvyyksiin Heikki Matinpojan geneettinen sukulainen nk. kronan 014.

Kokonaisuutta arvioiden edellä esitetyt tiedot sopivat hyvin yhteen perinteiseen käsitykseen varjagien idänretkistä idän suurten jokien muodostamilla luonnollisilla valtaväylillä. Tavaroiden lisäksi ihmiset ovat kuljettaneet mukanaan geeninsä. Myös kolmesta muusta Itämeren alueen muinaisdna-kohteesta on löytynyt linkki Heikki Matinpoikaan tai tietysti tarkemmin hänen jälkeläistensä DNA-han: Sandby Borg:n, Vohman ja Salmen arkeologisista kohteista. Kaikki nämä viittaavat juuri tuohon Baltian ja Ruotsin väliseen alueeseen. 

Viron Saaremaan Salmesta on melko vastikään löydetty kaksi viikinlaivaa, jotka ovat olleet miehistönsä hautapaikkoja. Salmen alueen poikkeuksellisia viikinkivenelöytöjä on analysoitu useissa tutkimuksissa. Geneettisen perimän lisäksi on isotooppianalyysilla saatu selville miehistön todennäköinen kotipaikka, joka on ollut Mälarinlaakso, Uppsalan alue. (Price TD, Peets J, Allmäe R, Maldre L, Oras E.: 2016). Nämä kaikki tiedot viittaavat vahvasti siihen, että Mälarinlaakson alueella ja Upplannissa on ollut itäistä n-haploryhmää ajanlaskun jälkeisinä vuosisatoina.

Heikki Matinpojan Y-haploryhmän ”isän” N-FT7964 on arvioitu syntyneen ehkä nykyisessä Ruotsissa karkeasti noin vuoden 850 (+- pari sataa vuotta) paikkeilla.(Geni.com projektin tieto). Näyttää vahvasti siltä, että kyseessä olisi kulttuurisesti viikinkitaustainen haploryhmä, joka sittemmin levisi nykyisen Suomenkin puolelle. Olisiko kyseessä väestöstä, joka ajautui ensin keskiseen Ruotsiin ajanlaskun alun tietämillä ja siitä sitten Suomen puolelle. Näinhän mm. Lang (2020) otaksuu kirjassaan Homo Fennicus. Matti Klinge on kirjassaan Itämeren maailma (2007) puolestaan kuvaillut lavealla pensselillä erityisesti keskisen ja eteläisen Itämeren alueen verkostoja, suhteita ja valtapiirejä. Hänen käsitykseensä varjageista itämerellisenä kauppaverkostona on näidenkin tietojen valossa helppo yhtyä.

Ruotsalaisten ns. käärmekorujen löydöt kertovat myös vahvoista skandinaavisista yhteyksistä Satakuntaan ja Hämeeseen rautakaudella ja keskiajan alussa. (Lähde: Salo 2003: s. 10)

Keski-Ruotsin Mälarenin laakso oli myöhemmän Svean kuningaskunnan ydinaluetta, josta myös monet viikinkien idänretkikuntien venekunnat lähtivät. Esimerkiksi Langin (2020) mukaan alue oli ainakin itäisiltä osiltaan itämerensuomalaisten vaikutusaluetta ajanlaskun alun aikoihin. Tämä selittäisi ainakin osaltaan itäisen n-haploryhmän esiintymisen viikinkiyhteisössä.

Callmerin (2024) teoria itäisen keski-Ruotsin ja itämerensuomalaisten kansojen yhteyksistä varhaisella viikinkiajalla ja hieman aiemmin valaisee oivalla tavalla kohtalon kolmion esihistoriallisia yhteyksiä ja tuo taloudellista järkeä alkuhistoriaamme. Turkiskauppa on hänen mukaansa ollut tärkeässä roolissa nykypäivien keski-Ruotsin, lounaisen Suomen ja Pohjois-Viron välisissä verkostoissa ennen viikinkiaikaa eli 1. vuosituhannen puolivälin paikkeilla. Samoihin aikoihin ajoittuu pohjoisen kantasuomen kielen leviäminen. Hänen mukaansa nämä alueet linkittyivät samaan turkiskauppaverkostoon, joka ulottui pitkälle itään.

Todistusvoimaa teorialleen Callmer (2024) tuo useiden aineellisten löytöjen levinneisyydestä:

Myöhemmin Upplannista tehtiin nk. ristiretket Itämaahan ja Hämeeseen. Ehkäpä siinä joukossa oli asemiehiä, kauppiaita ja uudisasukkaita, jotka asettuivat Satakuntaan ja levittäytyivät myöhemmin kohti pohjoista. Mälareninlaakson ja Satakunnan välillä ovat olleet vahvat yhteydet ja tuo alue saattoikin integroitua osaksi Svean kuningaskuntaa jo varhain ennen varsinaisen Ruotsin kuningaskunnan syntyä. Sen verran vahvoja ovat sekä arkeologiset viitteet että myös geneettinen todistusaineisto (Ks esim Salo 2003, s.25-26, Jokipii 2002, Callmer 2024)).

Mälaren-järven alueesta muodostui viikinkiajalla vahva keskus ja sen väestön määrä oli sen verran suuri, ettei ’uralilainen’ aalto päässyt rantoja syvemmälle sisämaahan. Turkiskauppaverkostojen eliitin kieli itämerensuomi ”jäi” Lahden toiselle puolelle.

Suomen historian tutkimusluuppia tulee monilta osin sijoittaa enemmän keskelle Pohjanlahtea (kuten mm. Matti Klinge on oivallisesti tehnyt) ja nähdä selvemmin varhaisen Sveeariikin ja nykyisen Suomen länsirannikon sekä myös Viron pohjoisrannikon välinen tiivis yhteinen kehitys ja sen heijastuminen myös pohjoisen Itämeren rannikon asutushistoriaan. Toisaalta myös vaihdantaverkostot itään ja pohjoiseen ovat olleet äärimmäisen tärkeitä. Näistä alueista muodostui myös Ruotsin valtakunnan ydinalue sadoiksi vuosiksi. Kolme vanhinta Ruotsin yliopistoa sijaitsee tällä kultaisella kolmiolla. 

Suomalaiskansallinen näkökulma on ollut liian ahdas ja raja sijainnut Pohjanlahdessa - olematon raja, joka vedettiin vasta 1800-luvulla. Suomen kehittyminen Suomeksi on alkanut jo varhain tiiviissä yhteydessä Sveanmaahan ja laajemmin Itämeren alueeseen. 

Ruotsi 1100-luvulla. Nykyisen läntisen Suomen alue jo tuolloin tiiviisti mukana Svean kuninkaan kuvioissa. Koska monissa tutkimuksissa lähdetään siitä, että ’suomalainen’ asutus Pohjanlahden ympäristössä sai alkunsa 1000-luvun alkupuolella, niin sopii se hyvin yhteen nimenomaan Riikin kuninkaan vallan vakiintumisen kanssa. Lähde: https://www.tacitus.nu/historisk-atlas/skandinavien/sverige.htm

Kehitysprosessi, josta nykyinen kieli- ja kulttuuriyhteisö Suomi sai alkunsa, alkoi Keski-Ruotsin - Pohjois-Viron ja Varsinais-Suomen muodostamassa kolmiossa. 

Itämerensuomen keskeiset leviämisreitit Langin (2020) s. 270 mukaan: luonteinen reitti järvi-Suomen suuntaan ja lounainen reitti Väinäjokea pitkin. Katkoviivalla erotettu alue sopii erittäin hyvin yhteen tämän hetkiseen tietoon sukumme geeniperimästä. Se voi avata myös Suomen asutushistorian lisäksi uutta näkökulmaa: Ruotsin valtakunnan syntyhistoriaan, keskisen Ruotsin ja Satakunnan-(Varsinais)- Suomen varhaisiin yhteyksiin. Olisiko ns. ristiretket nähtävä pikemminkin Svean riikin puolustusotina tai kuninkaanvallan vakiinnuttamisena kuin varsinaisina valloitussotina?  Kuningasjohtoinen Sveeojen riiki vakiinnutti asemaansa myös vanhan historiallisen ydinalueensa itäsosissa Satakunnan ja Suomen alueella sekä turvasi itäistä rajaansa Hämeen alueella ja Karjalassa

Halvarin-suvun tapauksessa kyseessä on harvinainen Y-haploryhmä ja koska testattu populaatio on vielä kovin pieni, niin ei voi sanoa varmuudella isälinjan reitistä mitään tarkempaa. 

Halvarin haploryhmä.  Lähin geneettinen sukupiiri sijoittuu pohjoiseen Suomeen ja on ollut Kemijokilaaksossa jo hyvin varhain, ehkä viimeistään 1400-1500-luvuilla.

Halvarin haplon ”isä” haploryhmä N-FT7964 ja sen ”lapset” eli ”serkku-haplot”. Lähimmät hieman etäisemmät geneettiset yhteydet 1600-luvulta löytyvät Ylä-Satakunnan  (Ikaalinen, Hämeenkyrö) Pohjanmaan ja keskisen Ruotsin (Södermanland) alueilta.

Mahdollista siis on, että Halvarin suvun isälinja periytyy niistä yhteisöistä, jotka levittäytyivät viikinkiaikojen kansainvaellusten melskeissä ja retkikuntien mukana pitkin rannikoita ja jokivarsien kulkureittejä ympäri Itämeren allasta. Kuten edellä olevista kuvista näkyy, Heikki Matinpojan alkuperä viittaa vahvasti ainakin nykyiseen läntiseen Suomeen ja mahdollisesti jopa varsinaisen Ruotsin alueelle. Tämä vahvistaisi sitä, että hän kuului niihin vanhoihin rovaniemeläisiin sukuihin, jotka olivat asuttaneet Perämeren rannikkoa ja jokivarsia ainakin varhaiselta keskiajalta asti. Historian saatossa heitä on nimitetty esimerkiksi kveeneiksi. Suku on levinnyt Ruotsin vallan vakiintumisen myötä kohti pohjoista. Tästä kertoo sekin, miten Kemin talonpojat jo hyvin varhain tukeutuivat Ruotsin kuninkaaseen venäläisten (novgorodilaisten, karjalaisten) hävitysretkien torjumisessa. 

Toisaalta ei voida sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, että Heikki Matinpojan suku oli suoremmin Ruotsista tullut. Tähän viittaavat myös monet Rovaniemen vanhat talonnimet - Halvarin lisäksi Ylikylän vanha Kunnarin talo.

Sveanmaan kuninkaan hallitsema alue laajenee itään ja pohjoiseen, ruotsalainen asutus myös. Suomalainen uudisasutus oli tuolloin ruotsalaista. Lähde: https://www.tacitus.nu/historisk-atlas/skandinavien/sverige.htm

Mielenkiintoista on se, että ainakin osa Tornionlaakson pirkkasuvuista, jotka kuuluvat läntiseen haploryhmään I eli ”Iivarin pojat”, olisivat tulleet nykyisen Suomen alueelle jo ajanlaskun alussa. (Ks. Korteniemi 2023) Eli ilmeisesti vahvasti läntistä alkuperää olevat suvut olisivat aiemmin Suomeen tulleita kuin Baltian kautta idästä (keski-Ruotsin kautta?) tulleet n-ryhmän suvut. Kielitieteessähän on tuotu esille germaanikielten läsnäolo lounaisimmasssa Suomessa ennen itämerensuomalaisten kielten leviämistä alueelle. Geenien ja kielten välille ei voi asettaa yhtäläisyysmerkkejä, joten näissä tulkinnoissa pitää olla  hyvin varovainen.

Suurvalta-Ruotsi 1660, kun Heikki Matinpoika ottaa Rovaniemen kylän Halvarin tilan haltuunsa. Lähde: https://www.tacitus.nu/historisk-atlas/skandinavien/sverige.htm

F. de Witt: kartta Ruotsista v. 1688. Kemin pitäjän Rovaniemen kylä sijaitsee valtakunnan pääväylän (Pohjanlahti-Bottenviken-Kemijoki) pohjoisosan päässä.

Mies monessa mukana

Viimeistään 1700-luvun puolivälissä Halvarin talo siirtyi Kemihaaran ja Rovaniemen (Saarenkylän ja Ylikylän) rajalle. 1600-luvulla ja 1700-luvuilla tila sijaitsi kuitenkin selvästi Ounasjokea ylävirtaan ja mainitaan säännönmukaisesti Rovaniemen kylän ensimmäisenä talona. (Enbuske 1996). Alla olevista kuvista ylimmässä Heikki Matinpoika Halvari on puolella manttaalillaan vuoden 1681 Rovaniemen maakirjan ensimmäinen tilallinen ennen Kerttulaa, Hannia, Maunua ja Kunnaria. Alemmissa kuvissa  edellisen poika Matti on niin ikään Rovaniemen kylän listan ensimmäinen tilallinen maakirjassa vuosina 1692 ja 1695.

Ylimpänä Heikki Matinpoika Halvari. Halvarin tila oli verotuotoltaan Rovaniemen veroamaksavien talonpoikien keskiluokkaa.

Heikin poika Matts Halfvar.

Tila nousi Heikki Matinpojan isännöimänä veronmaksukyvyttömyydestä kertovasta veroautiosta vakaaksi puolen manttaalin veroa maksavaksi tilaksi. (Enbuske 1996). Heikki ei ilmeisesti ollut kovin köyhä mies, vaan pystyi vaikeinakin aikoina palkkaamaan palvelijan. (Väätti 2021, 221). Tilan hankkiminen itselleen ihan vaatimattomista lähtökohdista tuskin olisi ollut mahdollistakaan.

Heikki Matinpoika Halvari toimi 1690-luvulla useilla Kemin käräjillä lautamiehenä, mikä kuvastaa yhteisön luottoa mieheen. Tuolloin hän oli jo jättänyt talon isännyyden pojalleen Matti Heikinpojalle ja aikaa jäi luottamustoimille pitäjän keskuksessa Kemissä. Alla olevassa kuvassa luetellaan Kemin käräjien lautamiehiä vuodelta 1692. Heikki Halvari on vasemmanpuoleisen listan alimmaisena. Alemmassa kuvassa näkyy suurennettuna lautamies Hendrich Halfwari. Ensimmäisillä käräjillään hän vannoi lautamiehen ’virkavalan’.

Lautamies Hendrich Halfwari.

Heikki ei ollut käräjillä ainoastaan tuomioita antamassa, vaan joutui ainakin kerran sinne myös haastetuksi: yhdellä pyyntiretkellään pitäjän pohjoisosassa he nappasivat Poikelan isännän kanssa sodankyläläisen lapinmiehen kaataman peuran lihat mukaansa. Tästä heidät haastoi itse kirkkoherra Bonelius käräjille. Käräjät tuomitsi heidät korvaamaan lapinkylän asukkaalle lihat. (Enbuske 1996). Halvarista lähdettiinkin mielellään pohjoisen suuntaan metsälle ja kalalle. Tätä eränkäyntiä vahvistavat pitäjän pohjoisosan muutamat Halvari-nimet. 

Heikki Matinpoika kuului Kemijokivarren ylävirran lohitalonpoikiin. Vuoden 1686 lohenkalastuksen ’maakirjassa’ hänet on kirjattu osakkaaksi jokivarren pohjoisimpaan Rovaniemen lohipatoon. Heikin nimi on lohimaakirjan ensimmäisenä puolen manttaalin osuudella. Rovaniemen lohipato oli Ounasjoen kylän kanssa yhteinen ja meni joen poikki todennäköisesti nykyisen Ylikylän pohjoisosan kohdalla ehkä juurikin Halvarin talon lähellä. (Väätti 2021, 218).

Lohi oli yksi niistä houkuttimista, joka veti ihmisiä pohjoiseen. Kemijoki oli Euroopan merkittävimpiä lohijokia. Suurimmat lohisaaliit nostettiin Kemijoen alajuoksulta, mutta lohta riitti padottavaksi Rovaniemen korkeudelle asti. Heikin tullessa Halvarin isännäksi 1660-luvulla oli Kemijoella käynnissä suuri lohiriita, jossa Kemin pitäjän ylävirran asukkaat vetosivat kuninkaaseen asti alajuoksun lohenpyynnin rajoittamiseksi. Tehokkaat karsinapadot pienensivät ylävirran jokivarren tilojen lohenpyyntimahdollisuuksia. Kemijokisuun asukkaat yrittivät vedota siihen, että yläjuoksulla oli helpompi harrastaa järvikalastusta. Kuningas ratkaisi asian yläjuoksun asukkaiden eduksi juurikin vuonna 1688. (Virrankoski 1985: 215).

Oikeus lohenpyyntiin säilyi myöhemmin suvussa ja mainittiin myös Nampajärven perunkirjoissa vielä 1800-luvun puolivälissä kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Huomattavaa on, etteivät suurten jokien lohiregaaliin olleet oikeutettuja kuin paikkakunnan vanhimmat perintötilat. 

Hengissä pysymisen lähteitä oli 1600-luvun rovaniemeläisessä talossa monta. Ounasjokisuun tulvaniittyjen ansioista karjoilla oli viljavat ja suhteellisen helppohoitoiset luonnonlaitumet. Maan muokkasi keväinen jäidenlähtö. Kevättulva levitti niityille lietettä kasvun voimaksi. Karjankasvatus antoi vakautta, turvaa - ja maitotuotteita ajoittain myyntiin asti. Kylän valtasuoni Ounasjoki virtasi vuolaana kylän läpi ja sitä myöten lohi oli yksi elämän tukijaloista. Unohtaa ei sovi rovaniemeläisten intohimoa kaupankäyntiä ja järvikalastusta. Metsästys Rovaniemen yläpuolen erämaissa toi kaivattua leivän lisuketta moneen taloon. Erityisesti Halvarin talossa näyttää olleen eränkäynnillä suurta merkitystä. Elettiin luonnossa ja luonnosta - ja liikuttiin laajoilla alueilla.

Tietysti kaikesta maasta saadusta tuotosta halusi ja otti verottaja oman osuutensa. Mielenkiintoinen tutkimuksen haara olisi selvittää sitä, miten ihmisten "verosuunnittelu" vaikutti heidän tekemisiinsä tuolloin 1600- ja 1700-luvuilla? Kyllä ihmiset ymmärsivät sen, mitä verotetaan ja miten toimia niin, ettei verorasitus olisi käynyt liian raskaaksi. Kovin hanakasti myös valitettiin suuresta köyhyydestä ja veronmaksukyvyttömyydestä. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Halvari oli puolella manttaalillaan veronmaksukyvyltään kylän vankkaa ylempää keskikastia. Yhteiskunnan pohjalla oli tilaton väestö. Osa Rovaniemen kylän tiloista oli autioita, pienemmät tilat neljännesmanttaaliin arvotettu ja suurimmat koko manttaalin tiloja. Tilan koko varmasti myös ”pakotti”  monipuolistamaan elinkeinovalikoimaa ja hankkimaan leivän lisuketta. Eikä voi poissulkea sitä seikkaa, että toisilla isännillä "veri veti" erämaihin ja maanviljelystyöt kiinnostivat vähemmän. Tässä näyttäisi olevan eroja eri talojen ja sukujen välillä. Oliko kenties kysymyksessä sukujen vanhoista perinteistä, vai vain yksittäisten isäntien päätöksistä? Naisten roolia ei voi väheksyä. Toinen isäntä keskittyi tilan hoitoon, toisen katse suuntautui enemmän erämaihin kalan ja riistan perään. Kaikkea käytössä ollutta varallisuutta ei löydä verokirjoista. Halvarin talossa ei jumituttu oman kylän perinteisille niittymaille. Isot viljelykset ja veromanttaalit sitoivat talonpojan tiiviisti hiekkatörmälle ja navetan parteen. Veromanttaali näyttää olleen tilakohtaisesti fiksattu’. Eli tilalle kuuluvien omistusten mukaan määrätty, eikä noita tuon ajan ’kiintiöitä’ hevin muutettu suuntaan tai toiseen. Huojennuksia toki saattoi saada vaikeiden aikojen aikana.

Heikki Matinpoika Halvari selviytyi pohjoisen maan ankarissa olosuhteissa. Varmasti hänellä oli tietoa ja taitoa, tahtoa pärjätä - merkittävimmäksi nousee kuitenkin puhdas onni ja sattuma. Huonolla tuurilla sisuksiin tarttunut tappava virus olisi voinut viedä pohjan kaikelta työltä. Katovuodet vaativat usein veronsa korkeina kuolleisuuslukuina ja tilojen autiotumisina. 1600-luvun lopulla olikin eräs historiamme pahimpia katovuosia. Ehkäpä halvarilaisia suojasi verrattain monipuolinen elinkeinovalikoima. Vaikka elämän täytti työ, niin toisaalta aina oli oksa, johon tarttua.

Yhteisön luottamus mieheen heijastunee siinä, 

miten Heikki Matinpoika toimi pitkään pitäjän luottamusasemassa eli lautamiehenä käräjillä. Käräjiä istuttiin kaukana pitäjän keskuksessa Kemissä. Tarvitsi olla varmasti omaakin kunniahimoa hoitaa yhteisiä asioita, koska hän näki vaivaa matkustaa kauas pitäjän keskustaan.

Heikin jälkeen Halvarin isännäksi tuli poika Matti Heikinpoika. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla kovin pitkään talon isäntänä ennen kuolemaansa ja vetovastuu siirtyi toiselle veljelle. (Enbuske 1996). Talojen menestys ja jatko olivat siis pienestä kiinni ja isäntäväen terveys paljon vartijana. Löytyy Matti sentään ainakin kerran käräjien pöytäkirjoista niittyjen raivaamista koskeneessa kiistassa. Eikä hän yli 40-vuotiaana niin kovin nuori ollut nukkuessaan pois.

Heikin toinen poika Heikki Heikinpoika sen sijaan ajautui lopulta Lapin puolelle Kuusamoon ja loi perustan Kuusamon Törmäsen suvulle. Törmänen on sekin vanha rovaniemeläinen nimi, mutta napattu Heikin vaimolta Halvarin naapurista. Sukunimi oli ruotsalaisessa nimikäytännössä oikeastaan talonnimi, ei varsinainen sukunimi. Sukulaisuus Törmästen ja Halvareiden välillä on varmentunut DNA-tutkimuksissa.

Halvarin Matti ja Kyrön suvun Kirsti muuttavat erämaatilalle Nampajärvelle 

Pohjoisten sukujen liitto

Heikin Matinpoika Halvarin pojanpoika Matti Matinpoika on jättänyt runsaasti jälkiä aikakirjoihin ja esiintyy käräjillä useissa yhteyksissä. Sukututkijan aarre on toimelias esivanhempi. Mielellään ihminen, joka on kulkenut yhteiskunnassa vastavirtaan ja saanut vähintään nuhteita esivallalta. Tällainen ihminen vuottuu hyvin ajan virrassa. Tällainen oli Matti Matinpoika Halvari. Hänestä toki löytyy rippikirjoista säännölliset merkinnät, mutta Halvarin talon isäntää Matista ei tullut, eikä hän liioin päässyt lautamieheksi - päinvastoin hän oli usein napit vastakkain maallisen ja hengellisen esivallan kanssa. 

Matti Matinpoika oli käräjillä useimmiten vastaajan asemassa syytettyjen penkillä. Vuonna 1717 hän joutui Kemiin käräjille vastaamaan kortinpeluusta kirkonmenojen aikaan. Toisella kertaa hänet haastettiin oikeuteen siitä, ettei ollut saapunut jumalanpalvelukseen Rovaniemelle Sirkankylästä Kittilästä. Sodankyläänkin olisi voinut matkata ja se olisi ollut lähempänä. Ei siinä selitykset rospuuttokelistä auttaneet, vaan sakot rapsahtivat jälleen.

Matin saamat tuomiot osoittavat mielenkiintoisella tavalla oikeusjärjestelmän toimivuutta Isonvihan loppuaikojen pohjoisessa Ruotsissa. Suurvalta Ruotsi ajautui kriisiin 1700-luvun alussa. Suuressa Pohjan sodassa valtakunta torjui vihollisia lähes kaikista ilmansuunnista ja nuori kuningas Kaarle XII saavutti mainetta salamasotamaisilla manöövereillään. Nuoruuden into ja alun häkellyttävä menestys johtivat kuitenkin siihen, että valtiolaivan johdosta puuttui diplomaattista taituruutta ja reaalipoliittista ymmärrystä. Suuresta Pohjan sodasta muodostui Ruotsin sota kaikkia naapureitaan vastaan. Ruotsin valtakunta hävisi sodan ja menetti valtavat maa-alueet. Ison vihan vuodet olivat valtakunnan itäisille osille katastrofaalisia. Pohjoisin osa Pohjanmaata selviytyi kuitenkin vähimmällä. Etäisyys keskuksiin oli jälleen suojana. 

Pääsi Matti Matinpoika käräjille vaateitakin esittämään: Matin poron olivat ampuneet heiskarilaiset, mitä hän valitti käräjillä kovasti, koska tarvitsi poroja Lapin matkoillaan. (Kortesalmi 2008, 140-141). Matti Matinpojan vaatimus poronsa korvaamisesta kertoo tietysti siitä, että poroja oli suvussa ainakin jo 1700-luvun alussa ja ne olivat tärkeässä roolissa. Hän myös kävi ”matkoilla” Lapissa - kyseessä oli tuskin varhaisesta turismista, vaan se oli sitä Fellmaninkin mainitsemaa rovaniemeläistä kaupantekoperinnettä. Poroja olivat käyttäneet jo kveenit ja pirkkamiehet liikkuessaan pohjoisen kairoilla. Poron arvo ei ollut laisinkaan pelkkä fyysinen eläimen teurashinta, vaan pitkään koulutetun ajokkaan arvo oli omistajalleen monin verroin suurempi kuin ”pelkän” syömäporon. Kesy ajokas oli epäilemättä helppo saalis nälkäiselle mökinasukkaalle.

Matti Matinpoika oli ”toimelias” ja varsin omaehtoinen  mies, joka liikkui laajalla alueella, etenkin - sukunsa perinteiden mukaisesti - Ounasjoen ylävirrassa Kittilän Lapin suunnalla. Liekö sitten noilta retkiltä tarttunut matkaan vaimokin, Kyrön suvun Kirsti Mikkelintytär.

Kirsti Mikkelintytär Kyrön isä oli mitä ilmeisimmin Ounasjoen Heiskaria lyhyen aikaa isännöineen ja lappalaiseksi Kemin käräjillä mainitun Piettar Jounanpojan (Per Johansson) vävy Mikkel Mikkelinpoika. Piettar oli mahdollisesti kittiläläistä Päiviön sukukuntaa. (Enbuske 2008, 93; Väätti 2021, 305). Matin veli Aapo Matinpoika (Abraham) otti myös vaimokseen kyröläisen, Kirstin sisaren Britan. Halvarin ja Kyröjen sukujen välillä muodostui näin tiivis yhteys.

Kyrön laajan suvun varhaiset vaiheet on tutkittu varsin tarkkaan. Kyseessä on vanha pirkkasuku Pellon Kyrön talosta. Mikkel Jouninpoika Kyrö asettautui 1660-luvulla Vuontisjärven rannoille vaimonsa  lapinsuvun maille. Näin sai alkunsa kyröläisten Kittilän sukuhaara ja sitä myöten levittäytyminen pohjoiseen. (Hiltunen 2007).

Kyröläiset olivat siis alunperin kuuluisia pirkkatalonpoikia (birkarl), jotka levittäytyivät laajalle läntiseen ja pohjoiseen Lapinmaahan vanhoille nautintajärvilleen pirkka-instituution purkaantuessa 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Vaikka Tornionlaakson pirkkasukujen muinaiset lähtöalueet sijaitsivat suurelta nykyisten Pohjanmaan, läntisen Hämeen ja Ylä-Satakunnan suunnalla - myös Pohjanlahden länsipuolella -  kyseessä ei ollut mikään Pirkkalan pitäjän lapinkylien verotuskomppania, vaan Tornionlaakson birk-talonpojilla oli Ruotsin kuninkaan vahvistama oikeus verottaa lapinkyliä. (Julku1985, Vahtola 2021). Talousinstituutiolla oli varmasti vanhat juuret. Jakamalla oikeuksia eri väestöryhmille hallitsija pyrki pönkittämään omaa valta-asemaansa pohjoisessa, kun vastassa oli etenkin idässä Novgorodin kauppatasavalta kilpailemassa samoista erämaista ja turkiskaupan tuloista. Pohjoisen puolelta vastaan tunki Tanskan kuninkaan johtama Tanska-Norja. Ruotsin kuningas pyrki saamaan jalansijaa pohjoisessa. 

Pirkka-sanan ja pirkkalaisten alkuperästä on väännetty vuosikymmeniä. Näiden Lapin kansan ”verottajien” taustaa on haettu milloin nykyisen Ylä-Satakunnan ja Hämeen alueelta milloin vahvemmin Skandinavian suunnalta. Sanan birk-taustalta on hahmoteltu myös venäläistä lainasanaa, joka sekin olisi alunperin lähtöisin muinaisgermaanisesta sanasta. Olipa sanan etymologia mikä tahansa, niin yhtä kaikki se viittaa vahvasti taloudelliseen järjestykseen ja keskiajalle tyypillisiin privileegioihin.

Tämä verotusoikeus on nyttemmin osoittautunut pikemminkin kaupankäyntioikeudeksi. Pirkat elivät symbioosissa saamelaisten lapinkylien kanssa ja ’omistivat’ oikeuden kaupankäyntiin. Verotuksen nimellinen arvo oli olematon ja toiminnan rajahyöty tuli nimenomaan yksinoikeudesta lapinkauppaan. (Harrison 2024). Taas siis nousee kaupankäynti keskiöön, jota rovaniemeläiset mielellään harjoittivat myöhemminkin ja olivat siitä kuuluja. Tilaisuus ja olosuhteet tekivät myös kauppiaan.

Pirkka-instituution taustalla oli mahdollisesti Pohjanlahden alueen erätalonpoikien vuotuiskierto - tai jopa laajemmin itämerensuomalaisten heimojen ’lapinkäynnin’ talousmalli, joka oli levinnyt Pohjanlahden ylisille Lapinmaille. Callmer (2024) on tutkinut artikkelissaan itäisen Keski-Ruotsin ja Suomen sekä länsi-Venäjän välisiä kauppaverkostoja ja etenkin turkiskaupan merkitystä esihistoriallisella ajalla. Vaihdantainstituutioilla kuten pirkkainstituutio voi olla hyvinkin vanhat juuret. Suomalaisuuden kielellisen ja kulttuurisen synnyn, leviämisen ja säilymisen historiassa nimenomaan tällä voi olla iso merkitys. Onko suomenkielen juuret alunperin pohjoisen (turkis-) kauppaverkoston eliitin kielessä?

Professori Dick Harrison (2024) yhdistää luennossaan pirkkamiehet kveeneihin. Vanhoissa asiakirjoissa esiintyneet kveenit korvattiin hallintokielesssä 1300-luvulla pirkkamiehillä. Myöntäessään privileegiot pirkkalaisille - Harrisonin mukaan kveenieliitille - pyrki Ruotsi vahvistamaan asemiaan pohjoisessa ja pääsemään kiinni lapinkauppaan. Kaupan tulojen kontrolli oli nousevalle valtiomahdille tärkeää. 

Pirkkalaisuus oli nykykäsityksen mukaan  siis kotoperäinen, ei tuontitavaraa. Eikä se ollut mikään poikkeusjärjestely, vaan yleinen toimintatapa tuona aikana pohjoisille alueilla.

Pohjoista vaihtokauppaa - saamelaisten ja pirkkalaisten symbioottinen suhde Olaus Magnuksen kuvaamana.

Kun Ruotsi vankisti asemansa Perämeren rannoilla suhteessa sekä Idän mahtiin että Tanskan valtaan ja valtio uuden ajan alussa Kustaa Vaasan johdolla organisoitiin perintöruhtinaan ympärille tehokkaaksi veronkantokoneistoksi, niin sitten erioikeuksia voitiin alkaa 1500-luvulla ja 1600-luvuilla peruuttaa. Vahva keskusjohtoinen valtio hamusi tulontekokoneet nopeasti omaksi monopolikseen. Kaupankäynti ohjattiin keskitetysti kaupunkeihin. Monista pirkkasukujen päämiehistä tuli Tornion porvareita tai lapinvouteja. Osa lähti erämaihin uudistilallisiksi - etenkin nuoremmat pojat. Näin teki myös Kyrön suvun Mikkel Jouninpoika.

Kyrön-suvun DNA-näytteet näyttävät osoittavan vielä Halvaria vahvemmin läntisiin juuriin. Y-haploryhmältään Kyröt näyttävät kuuluvan läntiseen, Skandinavian kautta tulleeseen Iivarien ”i-klaaniin”. (Korteniemi 2023: 28-32) Mielenkiitoisesti Kyrön suvun DNA linkittyy itälappilaiseen Kallungin sukuun. Heillä näyttäisi olevan yhteinen kantaisä 1200–luvulla.

Kirsti Mikontytär Kyrö oli uuden suvun matriarkka, vanhan pohjoisen kulttuuriperinteen jatkaja hänkin. Onkin viitteitä siitä, että Tornionlaakson ja Kemijokilaakson välillä on hyvin vanha intressiraja. (Ks. Meän raatiossa Enbuske). Halvarin ja Kyrön suvut kuuluivat kuitenkin samaan ikivanhaan pohjoisen eränkäyntikulttuuriin piiriin, jonka alue reunusti Pohjanlahden molempia puolia ja jolla oli vahvasti läntiset yhteydet. He olivat sitä itämerensuomalaisten heimojen pohjoista vyöhykettä ja kantoivat mukanaan erätalonpojan kulttuuriperintöä, jota on kuvattu aiemmin.

Rovaniemen kylän rippikirjoita löytyvät Halvarista Matti- veli ja Matin vaimo Kirsti. Kirsti ilmestyy kirjoihin 1719.

Esivanhempien esimerkillä ja kuninkaan mandaatilla erämaata asuttamaan

Yhteisen taipaleensa Matti ja Kirsti aloittivat Matin kotona Halvarissa kuten yllä olevasta rippikirjan otteesta selviää. Alimmaksi on kirjattu Matin vaimo Kirsti vuonna 1719. Vuoden 1730 paikkeilla he viljelivät hetken aikaa Matin veljen jättämää Muurolassa sijainnutta Muuro-Tynin tilaa, mutta ilmeisesti veri veti pohjoisen erämaihin suvun vanhoille eräalueille ja niin he suuntasivat kulkunsa Nampajärven (nykyinen Ylinampajärvi) pohjoispään hiekkakankaille. 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Nampajärven suvulla 1700- ja 1800-luvuilla luvuilla käytössä ollut puumerkki on tismalleen sama, mikä oli ollut Muuron tilan puumerkkinä ainakin vuosina 1579 ja 1608. (Väätti 2021, 46).

Uudistilalle myönnettävät verottomat vapaavuodet saattoivat tietysti olla se tärkein syy hylätä valmiiksi raivatut tilukset Kemijokivarresta ja suunnata Rovaniemen pohjoisiin ’asumattomiin’ erämaihin, varmasti sekä Matille että Kirstille olosuhteiltaan tuttuun ympäristöön. Joka tapauksessa ’halvarilaiset’ jättivät isot veromanttaalit taakseen. Muuro-Tynin tilasta tuli sittemmin Clemeonteoffien hallitsema upseerin virkatalo eli puustelli. Halvarin talon poika jatkoi esivanhempiensa viitoittamalla tiellä erämaiden keskellä kalarikkaan Nampajärven rannalla.

Matti Nampajärvi, vaimo Kirsti, poika Henrik ja piika Kaisa

Nimi Nampa (vanhoissa asiakirjoissa aina pehmeästi kirjattuna Namba) on mitä ilmeisimmin vanhaa saamelaista perua ja jäänne alueella puhutusta muinaisesta keminsaamenkielen murteesta. Vahtola (1996:136) väittää Rovaniemen historiassa, että taustalla olisi saamenkielen sana nahppa, mutta Itkosen Koltan- ja Kuolanlapin sanakirjan (1958) sana aalto (nampa ’aalto, laine’ ) sopii järven nimeen paremmin kuin poromerkkiin viittaava pohjoissaamen sana. Äännehistoriasta kirjoittajalla ei ole kompetenssia sanoa mitään. Toinen vaihtoehto nampa-sanan etymologiaksi on samaisen Itkosen sanakirjan mukaan suojasäätä, ’vesisuvea’ talvella tarkoittava saamenkielen sana. Toisaalla Suomen Lappalaiset-teoksessaan Itkonen päätyy juuri tähän etymologiaan. Samaan tulkintaan päädytään myös Suomalaisessa Paikannimikirjassa ilmeisesti juuri Itkoseen tukien. Ympärillä olevaa vaaraylänköä selvästi alempana sijaitsevan Nampajärven jäälle nouseekin tunnetusti herkästi vesi talvella, kun tulee lauhat kelit. 

Paikannimet olivat entisajan ihmiselle moniuloitteinen karttakirja, joka kertoi sijainnin lisäksi myös elämisen mahdollisuuksista, vaaroista ja uhista, pyhästä ja arjesta, pyyntimaista ja naapuriheimoista.

Namman alueen paikannimistä voi mainita kaksi erityispiirrettä. Toinen on se, että monet nimet itse Nampa-sanan lailla ovat alkuperältään selvästi saamelaisia ja todennäköisemmin alueella puhuttua itäsaamelaisiin kieliin kuulunutta kieltä. Tällaisia nimiä voisivat olla esimerkiksi sialmo, tollo, tulka, pieska, komotti ja utsakka. Edellä mainituista nimistä monet ovat hyvin paikallisia, eikä niitä löydy montaa tai ollenkaan muualta Lapista tai Suomesta. Suomen kieleen saamesta lainattuja ovat esimerkiksi sanat kuten niva tai köngäs - sekä tietysti peräpohjalaiseen ydinsanastoon ja mielenmaisemaan olennaisesti kuuluva jänkä. 

Jänkä tai lännempänä Ounasjoen länsipuolella sekä pohjois-Lapissa jänkkä on vanhaa sanastoa; sanana ilmeisesti uralilaista perua, koska esiintyy sukukansojenkin sanavarastossa (ks suomal.etymol. sanakirja, Aikio 2012: 190). Pohjoisen kieleen sana on lainattu kantasaamen sanasta jeaŋkē. Lainaus on siis tapahtunut kantasaamen puhuma-alueen rajoilla jossakin nykyisen järvi-Suomen reunamilla. Mielenkiintoisella tavalla vanhat murresanat ja  paikannimet paikallistuvat sijainniltaan  samoille alueille. Toisaalta kuten Aikio (2009: 21,23) toteaa voisi jänkä sanana periaatteessa olla pohjaltaan suoraan uralilainen. Sitä on pidetty saamelaisena lainana, koska sana esiintyy vain suomen pohjoisimmissa murteissa. Jänkä kuuluu kyllä pohjoisen reliikkisanoihin kuten pohjoiskantasuomen jäänne h - se on lainautunut pohjoiseen kantasuomeen jo rautakaudella. Pohjan kansa on säilyttänyt termin kielessään kuten elämäntavan mielessään.

Jänkä yhdistää sekä saamelaisiin että karjalaisiin, laajemmin pohjoisen uralilaisiin kansoihin. Sana tunnetaan laajasti uralilaisissa kielissä ja merkitys on lähes identtinen. (ks. etymologinen sanakirja, wiktionary "jänkä"). Jänkä on sanana käytössä myös Vienan Kiestingin murteessa ’bjarmien’ mailla. 

Suo on kovin neutraali sana. Suo on steriili kuin kirurgin hanska. Se maistuu valjulta pohjoisen ihmisen suussa ja on liki tuntematon sana tuhansien jänkien maassa. Jängässä tuntuu elämä ja sanasta nousee mieleen sateen jälkeisen jängän huumaava tuoksu. Jängiltä saatiin talveksi heinää karjalle ja hilloja c-vitamiinin lähteeksi ihmisille. Poroille ja lapinkarjalle jänkä oli tärkeä ravinnon lähde. Jänkiä pitkin oli hyvä kulkea etenkin talvisin. Jänkä turvasi elämää pohjoisessa. 

Paikannimien kirjossa jänkä-nimi erottaa Lapin Suomesta ja jakaa maan kahtia. Ounasjoen länsipuolella - Uppsalan piispan Pohjanmaalla - jänkkä on valitseva termi. Kemiläisten vanhoilla kulkumailla jänkä vallitsee nimistöä. Vuoma on myös toinen tärkeä maastonmerkki ja sekin saamelaisperäisiä sanoja peräpohjolan kielessä. 

Saamelaiset nimet kertovat siitä, että heitä on seudulla elänyt hyvin pitkään, limittäin ja lomittain eränkävijäkansan kanssa. Tiivis suhde on varmasti muovannut molempia. Vuorovaikutus on ollut vilkasta, eikä aina auvoista, kun on kilpailtu samoista kalavesistä ja riistamaista. Ekspansiiviset Ruotsin kuninkaan tukemat itämerensuomalaiset heimot ovat edenneet saamelaisheimojen asuttamille maille. Toisaalta esimerkiksi poronhoidon omaksuminen saamelaisilta on edellyttänyt tiivistä yhteistyötä, avioliittoja ja toiselta oppimista. Erityisesti naisten rooli poronhoitokulttuurin leviämisessä on ollut keskeinen. 

Toinen mielenkiintoinen alueen paikannimiin liittyvä piirre on se, että monet noista nimistä paikallistuvat hyvin rajatulle alueelle. Koko pitäjän asutuksen ja siten suvunkin varhaisten vaiheiden taustoituksessa nousi esille joutti -sana. Tuo sanahan tarkoitti eräihmisille merkityksellistä jousi-asetta. Paikallisella murteella sana on joutti. Joutti on usean vaaran ja järven nimenä Nampajärven länsi- ja pohjoisosassa. Ja kas samoja Jouttijärviä löytyy yllättäen vanhan Ylä-Satakunnan Pirkkalan pitäjän alueelta tiiviinä ryppäinä. Kokemäenjoen vesistö ja etenkin sen alkupää Satakunta ovat olleet jo varhain vahvasti sidoksissa Mälarin laaksoon.

Kun muutamista Namman paikannimistä tehdään otantaa karttapaikka-palvelun hakuun, niin eteen avautuu mielenkiintoinen kuva kulttuurisista ja varmasti myös osin fyysisistä juurista. Muinaisten ihmisten reittiä pohjoiseen voisi valottaa  Joutti-alkuisten paikannimien esiintyminen. Kartasta voi hahmottaa väylän, jolle jousia on"tippunut". Joutti-tarkoitti metsästäjäyhteisölle tärkeää jousi-asetta. Se merkitsee erityisesti jousen kaarta ja sanaa on käytetty kaaren mallisten paikkojen nimeämisessä. (Vahtola 2020, 183, Suomen etymol. sankirja). 

Kun Joutti-alkuiset paikannimet rajataan Jouttijärviin, niin tilanne muuttuu vielä selvärajaisemmaksi. Jouttijärvien levinneisyys on hämmästyttävän tarkkarajainen ainakin maanmittauslaitoksen karttapaikka-haun perusteella. Paljastaako se muinaisten eränkävijöiden pohjanreitin?  Johtavatko jäljet muinaisiin pirkkalaisiin eränkävijöihin ja kauppamiehiin?

Joutti*, Joutsi*

 

Hangasjärvi,- oja ja - 

Pieska*

Jouttijärvi* levinneisyys.

Hangasjärvi ja Jouttijärvi.

Mielenkiintoisesti monet Ylinampajärveä ympäröivät paikannimet rajoittuvat hyvin rajatuille alueille - levinneisyys pohjoisessa on etenkin hangas -alkuisilla paikannimillä laajempaa, mutta eteläisen Suomen osalta näyttää nimien levinneisyys keskittyvän johtavan muinaisen Pirkkalan pitäjän ydinalueille Ylä-Satakuntaan. Paikannimien ja peräpohjolan murteen vanhojen kantasaamesta lainattujen murresanojen kuten jänkä alkuperä näyttää paikallistuvan samoille seuduille. Jos jänkä on kantasaamesta saatu laina, niin onko se lainattu kieleen jo muinaisessa hämeessä ja ’tuotu’ pohjoiseen eränkävijöiden mukana? Paikannimien esiintymiskartta on hämmästyttävän yhteneväinen sekä Armas Luukon (1967)

Armas Luukko (1967): Birkarlien erä-, verotus- ja kauppa-alueet sekä muinaisen Ylä-Satakunnan mahtipitäjä Pirkkala.

hahmotteleman kartan kanssa, jossa kuvataan Pirkkalan muinaispitäjän eräalueita, että Heikki Matinpojan y-haploryhmän arvioidun muinaisen esiintymisalueen kanssa. 

Matin isoisän Heikki Matinpoika Halvarin Y-kromosomin haploryhmän ”isä” haplon arvioitu ’sijainti’ n. 800-luvulla jaa. Lähde Familytree Dna. Tämä kartta on hyvin tulkinnanvarainen: haploryhmän N-FT79614 varhaisimmat tunnetut jälkeläiset ovat eläneet 1600-luvulla Södermanlannissa, Ylä-Satakunnassa, Pohjanmaalla ja Kemin pitäjän Rovaniemen kylässä. Levinneisyyttä osoittava väri on siis virheellinen.

Oliko Halvarin suku muinaisesta Ylä-Satakunnan Pirkkalasta?  Tai kenties Kyrön keskiajan mahtipitäjästä? Olivatko he vanhoja yläsatakuntalaisia eränkävijöitä? Pirkka-sukua? Viikinkitaustaisia kveenejä, jotka olivat vaeltaneet Keski-Ruotsista ensin ristiretkeen yhteydessä Satakunnan alueelle ja siitä pohjoiseen? Nämä kysymykset jäävät vielä vaille varmaa vastausta. Paikannimien ja geenien ’matka’ pohjoiseen näyttää näiden karttojen mukaan mielenkiintoisen yhteneväiseltä. Onko se sattumaa?

*Teräväinen* paikannimen levinneisyys

Paikannimi Pieska* levinneisyys.

Mustavaara* paikannimenä ulottuu selkeänä vyöhykeenä Pohjois-Karjalasta Lappiin. Juonne Itään- ja Kaakkoon on selvästi havaittavissa.

Kaksi ’pääväylää’ pohjoiseen: ansa*, hangas*, mustavaara* ja joutti* -sanat luovat paikannimien "reitin" vahvoina juonteina Karjalasta ja Hämeestä pohjoiseen. Lähde: karttapaikka.fi

Nammankylien alue on nimistön perusteella vanhaa eränkäyntivyöhykettä, jonka nimenantajat ovat kulkeneet pohjan perille sekä idästä Karjalan suunnalta, mutta etenkin muinaisen Ylä-Satakunnan suunnalta, hyvinkin rajatulta alueelta muinaisen Pirkkalan pitäjän liepeiltä. Pohjana on vahva saamelainen paikannimikerros. Vähiten samoja paikannnimiä löytyy savolaisten valtakunnasta tai varsinaissuomalaisten rannikolta. Erämaiden ihmiset säilyttivät esivanhempiensa nimikäytännöt.

Aluksi Matti ja Kirsti oli kirjattu torppareiden luetteloon Namba-torpan alla kuten yllä olevasta rippikirjaotteesta näkyy. He hakivat vuonna 1733 käräjiltä lupaa uudistilan perustamiselle Ylemmän Nampajärven pohjoisrannalle Tervavaaran (nyk. Lahenrova) eteläpuolelle. Uudessa erämaatalossa oli katselmuksen aikaan vuonna 1753 jo reilun 50 neliön kokoinen pirtti, tupa ja kaksi kamaria, karjasuoja eli navetta, jalka-aitta ja latoja. Komean asuinkentän olivat Matti ja Kirsti sekä seuraava sukupolvi saaneet aikaan kahdessa vuosikymmenessä! Peltoja oli raivattu 1,5 hehtaaria ja lisää oli Matin mukaan mahdollista raivata sekä talon läheltä että Murronsaarten suunnasta vanhan peninkulman verran Raudanjokea ylävirtaan. Riistamaat olivat myös lupaavat. Kalastuksesta ei Ahvenaisen mukaan puhuttu katselmuksessa mitään. (Ahvenainen 1970, 39-40). Se lienee ollut itsestään selvää.

Sateliittikuva Ylikylästä ja Ounasjoen saarista. Lähde: Karttapaikka.fi

Raudanjoen Murronsaaret sateliittikuvassa. Lähde: karttapaikka.fi.

Alemmassa maanmittauslaitoksen karttapaikan sateliittikuvassa näkyvät Raudanjoen Murronsaaret ovat kuin kopio ylempänä näkyvistä Ounasjoen suiston saarista, jotka keväinen jäidenlähtö muokkaa ja raivaa sekä tulvavesi kastelee ja ravitsee. Saaret olivat suhteellisen helppoa heinämaata tuon ajan raivaajalle, jonka työvälineisiin ei kuulunut raivaussaha, monitoimitraktorista puhumattakaan. Matti Matinpoika asettautui aloilleen samanlaiselle paikalle, johon jo hänen esi-isänsä olisi veneen keulan suunnannut. Vuosisatainen ellei jopa -tuhantinen kulttuuri sai jatkajansa.

Paikannimistä on  mahdollista tavoittaa esivanhempien tapaa hahmottaa asuinympäristöään. Edellä käsiteltiin jo muutamia eräkansan pyyntiin liittyviä nimiä kuten hangas ja jousi eli joutti. Pyyntimies näki vaaranmuodossa peurahankaan tai jousipyssyn kaaren. Nampajärven talon lähellä on useita elinkeinoihin liittyviä paikkojen nimiä kuten Ansavaara, Karjavaara, Vasikkapalo,- jänkä ja Lehmiselkä. Näistäkin nimistä vahvistuu edelleen kuva siitä, miten nimenomaan karjanhoito ja pyynti ovat olleet suvulle tärkeitä elinkeinoja. Sama todettiin tilan katselmuksessa. Taloa ympäröivää maastoa jäsennettiin pyyntimaina ja karjanlaitumina. Erityisen paljon on karjanhoitoon liittyviä paikannimiä ihan Nampajärven talonpaikan ympärillä  ja siitä juonteena kohti Murronsaaren niittyjä (ks kuva alla). Kestävää, pienikokoista ja metsälaitumilla viihtyvää lapinkarjaa on laidunnettu lähimetsissä ja ansalankoja viritelty vaaroille. 

Karjanhoitoon ja pyyntiin liittyviä nimiä Nampajärven talon lähistöllä: Ansavaara, Karjavaara, Vasikkapalo- ja jänkä, Härkäaihkikko ja Lehmiselkä.

Monet Namman nimistä ovat ainutlaatuisia: niitä ei löydy samanlaisena kokoelmana mistään muualta Suomen alueelta! Se korostaa hyvin sitä, miten syntynyt uusi ei ole enää samaa vanhaa. Monien nimien taustalla on ehkä alueella asuneiden saamelaisten antamat nimet, jotka eränkävijän kieli on taivuttanut omaan suuhun sopivaksi.

Liinaste*

Tulka*

Sialmo*

Nampajärven uudistilan synnyssä on selvästi havaittavissa edellä kuvattu ikivanha erätalouden logiikka siinä, miten asutus levisi tutuille eränkäyntialueille: järven tai joen rannalle, tulvaniittyjen, riista- ja kalavesien sekä marjamaiden läheisyyteen. Sama erätalouden logiikka oli toiminut itämerensuomalaisella eränkäyntialueella jo satoja vuosia ja sitä Ruotsin kruunu systemaattisesti myös tuki omalla vero- ja valtapolitiikallaan. Voi perustellusti sanoa, että uudisraivaajat olivat Ruotsin kuninkaan etujoukkona ottamassa haltuun erämaita! 

Ruotsin valtapiirin voi nähdä ympyränä (ks. esim. Lindqvis 2014), jonka keskellä on ollut valtaväylänä Pohjanlahti ja valtakeskuksina Tukholma-Turku. Tukholma sijoittui maantieteellisesti melko keskelle valtakuntaa. Pohjoiset itämerensuomalaiset yhteisöt ovat muodostaneet Riikin rajavyöhykkeellä - eikä pelkästään idässä - vallan piirin raja-alueen. Huomattavaa on, että pohjoisessa ja lännessä suomalaiset talonpoikaisyhteisöt olivat nimenomaan Tanskan valtapiirin tulppana. Nämä yhteisöt nähtiin oikeina ruotsalaisina.

Ruotsi valtojen puristuksessa. Vihreällä Tanska-Norja etelässä, lännessä ja pohjoisessa, idässä oranssilla Novgorod-Moskova-Venäjä. Suomalaiset kieliyhteisöt Ruotsin maarajoilla, ruotsinkielisen
keskustan ympärillä, saamelaiset
yhteisöt kaikista etäämmällä organisoituneista valloista.

Suomenkielisen talonpoikaisen asutuksen leviämisen yhteys Ruotsin vallan vakiintumiseen ja alueen laajenemiseen on yksi historiamme punaisista langoista. Asutushistoriallisessa tutkimuksessa sen huomiotta jättäminen on anteeksiantamaton laiminlyönti. Näitä laiminlyöntejä on tehty ihan useamman väitöskirjan voimalla.

Ruotsin valtakunta keltaisella Nampajärven tilan perustamisen aikaan Suuren Pohjan sodan jälkeen.

Yksi asutushistorian logiikka on ollut, että vakiintuneesta kyläkeskuksesta siirryttiin etäämmälle, väljemmille pyynti- ja laidunmaille. Perustajavanhempien luomalle pohjalle syntyi uusi suku ja vähitellen yhden suvun ympärille muotoutunut kyläyhteisö. 1800-luvulla Nampa laskettiin jo omaksi maakirjakyläkseen.

Lapin porstuan eränkäyntikansan erityispiirteenä oli poronhoidon omaksuminen mukaan uutena elementtinä elinkeinovalikoimaan. Vahvaan luonnonlaitumia hyväksikäyttävään karjanhoitokulttuuriin omaksuttiin helposti saamelaisten innovaatio poronhoito. Sekin yhdistää Rovaniemen seudun vanhaan Vienaan ja tietysti laajemmin Lapinmaahan sekä muinaiseen kveenien kulttuuriin. (Ks Kortesalmi 2008). Porojen käytöstä kveenien ja pirkkalaisten parissa on vanhoja kuvauksia jo Olaus Magnuksella. (Elenius 2019). 

Vuonna 1733 Nampajärven tila vahvistettiin käräjillä perintötilaksi neljännesmanttaalin verolla. Lähimmät naapurit olivat kaukana: toinen Kemin Lapin puolella Torvisessa ja toinen Kemijokivarressa Kemihaaran kylässä Anttilassa. (nyk. Saarenkylä). Kulkuyhteydet muuhun pitäjään olivat haastavat monien koskien ja könkäiden Raudanjoen vesistön varrelta. Nampajärven tila oli Rovaniemen ensimmäinen Kemi- ja Ounasjokivarsien ulkopuolelle perustettu tila. (Ahvenainen 1970, 39-40). Uusi kylä ja uusi suku olivat syntyneet.

Halvari alleviivattuna. Sivun alaosassa Nambajärven talo kuin viitteenä tilojen keskinäisestä yhteydestä. 

1700-luvun puoliväliin asti Nampajärvi kirjattiin rippikirjoissa systemaattisesti Halvarin talon yhteyteen Rovaniemen (Ylikylän) kylään.

Matin veljen Abrahamin eli Aapon kuoltua kesäkuussa 1740 Halvarin Ylikylän kantatalon otti haltuunsa toinen suku alempaa Kemijokivarresta Ruikasta ja talon paikkakin näyttää samalla laskevan jokivartta hieman alemmas. Ainakin asiakirjoissa kuten rippikirjoissa Halvari siirtyi Pulkamon viereen. Pian Nampajärvikin siirtyi ainakin paperilla Rovaniemen kylästä Kemihaaran puolelle. Siteet Rovaniemen ja Ounasjoen kyliin kuitenkin säilyivät vahvoina suvussa, vaikka virallisesti Nampajärvi luettiin jatkossa Kemihaaran kylään. Vaimot haettiin Ounasjoen varrelta ja poroja hoidettiin yhdessä ounasjokisten kanssa. Kirkonkirjat näyttävät eri suuntaan kuin todellisuus ja nampajärvet kuuluivat edelleen 1700-luvun lopulla nimenomaan länsirovaniemeläisiin ounasjokivarren sukuverkostoihin.

Matti Matinpoika ja Kirstin Mikkelintytär jatkoivat vanhaa Halvarin Heikki Matinpojan sukua uudessa paikassa Nampajärvellä. Molemmat elivät varsin pitkän elämän, mikä mahdollisti hyvän alun uudelle suvulle. Paikan valinta oli onnistunut, jos katsotaan sitä, miten suku jatkui ja kehittyi; uusi talo säilyi maakirjoissa, eikä hävinnyt historian arkistoihin hylättynä asuinkenttänä. Jokivarsiniityt, kalavedet ja metsän riista, karjatalous - mukana porot, lehmät ja lampaat - pohjoisen ikivanhan erätalouskulttuurin keskeiset elonviljan lähteet loivat vankan perustan uudistalolle. Sovi ei unohtaa tietenkään keräilyä eli lähinnä marjanpoimintaa. Hillastus on ollut tärkeä osa kesäajan elämää, mikä ilmenee edelleen nykypäiviin asti jatkuneena kesäisenä ”kuumeena”. Syksyllä koottiin muitakin marjoja talven varalle.

Kirsti Mikkelintytär kuoli joulukuussa 1766 ja Matti Matinpoika vain muutamaa kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1767 79-vuotiaana, molemmat vanhuuteen. Vanhaisä ja -äiti olivat poissa.

Seuraavaksi isäntäpariksi nousi Heikki Matinpoika ja hänen vaimonsa niin ikään ylikyläläinen Maria Vuotikka. Matin ja Kirstin perhe oli kasvanut suureksi ja rippikirjan perusteella Nampajärven talossa asui 1760-luvun alussa suurperhe, johon kuuluivat isäntäparin ja vanhan isäntäparin lisäksi 14 ihmistä, eli tila oli tuolloin yhteensä peräti 18 hengen sukuhuusholli. Uudistalosta oli hyvää vauhtia kasvamassa iso sukuyhteisö, jossa isäntäparin ja vanhan isäntäparin rinnalla asuivat samalla kentällä lapset, miniät ja vävyt.

Matin ja Kirstin jälkeläisiä elää laajasti ympäri Rovaniemeä, Lappia ja maailmaa. Heidän perustamansa Nampajärven neljännesmanttaalin tila jaettiin 1800-luvulla kolmeen osaan, mutta maita hallinnoi ja asuttaa edelleen pääasiassa heidän jälkeläisensä. 

Huom! Teksti pohjautuu seuraaviin lähteisiin, jonka sirpaleista on historiallisen mielikuvituksen avulla rakenneltu yllä oleva kuva menneisyydestä. Vastuu ymmärryksestä on lukijalla. 

Tutkimuskirjallisuutta ja inspiraation lähteitä siis tässä alla: (täydentyy ja tarkentuu)

Ahvenainen, Jorma (1970): Rovaniemen historia 2.

Ahola, Marja (2022): Uusia tuulia etelästä: haudat ja hautaaminen nuorakeraamisessa Suomessa.

Aikio, Ante (2007): The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland.

Aikio, Ante (2009): Sami loanwords in Finnish and Carelian.

Aikio, Ante (2012): An essay on Saami ethnolinguistic prehistory.

Aikio, Aslak, Aikio, Ante (2001): Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Muinaistutkija 4/2001.

Bergman, Ingela, Edlund, Lars-Erik (2016): Birkarlar and Sami - inter-cultural contacts beyond state control: reconsidering the standing of external tradesmen (birkarlar) in medieval Sami societies. Acta Borealia vol. 33, no 1.

Callmer, Johan (2024): Eastern Middle Sweden, Finland and beyond in the Late Vendel and Early Viking periods.

Gustin, I., Roslund, M., & Callmer, J. (Red.) (2017). Identity Formation and Diversity in the Early Medieval Baltic and Beyond: Communicators and Communication. (The Northern World; Vol. 75). Brill. https://doi.org/10.1163/9789004328471

Castren, Mattias Alexander (1870): Nordiska resor och forskningar.

Fellman, Jacob (1906): Anteckningar under min vistelse i Lappmarck.

Elenius, Lars (2019): The dissolution on ancient Kvenland and the transformation on the Kvens as an ethnic group of people. On changing ethnig categorizations in communicative and collective memories.

Enbuske, Matti (2011): Pohjoinen kolmen kuninkaan riitamaana?

Enbuske Matti (2008): Vanhan Lapin valtamailla.

Enbuske Matti (1996): Teoksessa: Rovaniemen historia 1.

FamilyTreeDna sivuston materiaali:

- Y-haploryhmä projektit (esim N-FTC2812)

- alueelliset projektit

Faravidin maa. Pohjois-Suomen historia, toim. Julku, Kyösti (1985).

Haikala, Topias (2022): https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli/ennen-suomea-ja-saamea-suomen-alueella-puhuttiin-lukuisia-kadonneita-kielia-kielitieteilijat-ovat-loytaneet-niista-jaanteita

Harrison, Dick: https://m.youtube.com/watch?v=_PKarNG3yQg

Heikkilä, Mikko K. Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria. 

Hiltunen, Mauno (2007) Norjan ja Norrlannin välissä: Enontekiö 1550–1808. Asukkaat, elinkeinot ja maanhallinta..

Hårstedt, Martin (2024): Finlands svenska historia. SLS. Saatavilla netistä.

Häkkinen, Kaisa: (1997). Kuinka ruotsin kieli on vaikuttanut suomeen?. Sananjalka, 39(1), 31–54. https://doi.org/10.30673/sja.86585

Häkkinen, Jaakko (2014): Kielet Suomessa kautta aikojen.

Itkonen, T.I (1958): Koltan- ja Kuolanlapin sanakirja.

Jaakkola, Jalmari (1956) Suomen varhaishistoria. Suomen historia 2.

Jaakola, Jalmari: Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri.

Jokipii, M. (2002). Ledung-laitos – ristiretkien tekoväline. Suomen Museo-Finskt Museum, 109, 47–96. Noudettu osoitteesta https://journal.fi/suomenmuseo/article/view/130353

Junttilan, Santeri: (2018): Miten historiallinen kielitiede  tutkii menneisyyttä? Saatavilla: https://blogs.helsinki.fi/santerijunttila/files/2019/01/Miten-historiallinen-kielitiede-tutkii-menneisyyttä-2.pdf

Julku, Kyösti (1986): Kvenland-Kainuunmaa. 

Kallio, Petri (2018): Muinaiskarjalan uralilainen tausta.

Kallio, Petri (2017): Äännehistoriaa Suomen erilliskehityksen alkutaipaleelta.

Kallio,Petri (2013): Hämäläisen l:n ajoituksesta. Virittäjä 2/2013.

Karjalan kielen sanakirja. Löytyy netistä.

Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 1999.

Kettunen, Lauri (1941): Suomen murteet IIIA. Murrekartasto. SKS Helsinki 1941. Saatavilla netistä.

Klinge, Matti (2007): Itämeren maailma.

Koivunen, Pentti (1978): Ylikylän ja Nivankylän arkeologiset tutkimukset 1978.

Koivunen, Pentti (1985): Esihistorian loppujaksot. Teoksessa: Faravidin maa.

Korteniemi (toim.)(2023): Pellon talot 1: Pellon kylän talot keskiajalta riikinjakoon 1809.

Kortesalmi, J. Juhani (?): Poronhoidon historia.

Koskela Vasaru, Mervi (2016): Bjarmaland.

Jari-Matti Kuusela – Jasse Tiilikkala – Riku-Ville Vaske – Jari Okkonen Keskus-periferiamalli Pohjois-Suomen rautakauden asutusdynamiikan tarkastelun apuna (Faravid 35/2011)

Laine, Laura (2019): Keminmaan kirkko. Rakennushistoriallinen selvitys.

Lang, Valter (2020): Homo Fennicus. 

Lehtimäki, Pekka: Muutamia Sortaa pesyeen sanoja. 

Lehtola, Veli-Pekka (2008): Etelä-Suomen muinaiset lappalaiset. Muinaistutkija 4/2008.

Lindqvist, Herman (2014): Kun Suomi oli Ruotsi.

Luukko, Armas (1954): Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku.

Mantila, Harri ja Leiviskä Matti (2017): Onko Etelä-Pohjanmaan murteessa rautakautisia piirteitä?

Mantila, Harri (2000): Lapin rajat ja murrerajat. Virittäjä, 104, (2), 188. Noudettu osoitteesta https://journal.fi/virittaja/article/view/40001

Massinen, Henna (2022): Rajakarjalaismurteiden suomalaistuminen yleisgeminaation ja itämurteiden erikoisgeminaation valossa.

Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015).

Murman, J.W. (1865): Kertomus tiedustelumatkasta pohjan perille.

Piha, Minerva (2021): Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa.

Price TD, Peets J, Allmäe R, Maldre L, Oras E. Isotopic provenancing of the Salme ship burials in Pre-Viking Age Estonia. Antiquity. 2016;90(352):1022-1037. doi:10.15184/aqy.2016.106

Raninen (2019): Hämeen väestön esihistorialliset juuret. Artikkeli Kalmistopiiri-sivustolla.

Rekilä, Antti (2017): Jälkitavujen vokaalien välisen h:n edustus Pelkosenniemen ja Savukosken murteissa.

Rovaniemen historia vuoteen 1721: Kotatulilta savupirtin suojaan. Jyväskylä 1996.

Roesdahl, Else: Viikingit. Keuruu 1994.

Saarikivi, Janne (2006): Substrata Uralica. Studies on Finno-Ugrian substrata in Northern Russian dialects.

Salminen&Salonen (2021): Vuorovaikutuksen rakenteet. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/143714/SY1Vuorovaikutuksen_rakenteet.pdf?sequence=1

Salo, Unto (2003): Faravidin retket ja Satakunnan organisoituminen rautakaudella 

(Faravid 27/2003).

Salo, Unto (2003): Suomen ja Hämeen synty. Suomen museo vol. 110.

Suomalainen paikannimikirja (2019). Toim. Paikkala. Saatavilla netissä.

Suomen etymologinen sanakirja. Saatavilla netissä.

Suomen murteiden sanakirja. Saatavilla netissä.

https://tervalampi.wordpress.com/2019/08/21/samer-finnar-ester-och-uppsvear-som-vikingar/

Tarkiaisen, Kari (2010): Ruotsin Itämaa.

Vaattovaara, Johanna (1999): Kaunhiista kauhniiseen, satheesta satteeseen. Jälkitavuissa säilyneen h:n variaatioista Pellossa 1995 aineiston valossa.

Vahtola, Jouko (1996): Kiinteän asutuksen synnystä kappeliseurakunnan perustamiseen. Teoksessa Rovaniemen historia 1: Kotatulilta savupirtin suojaan.

Vahtola, Jouko (2021): Pohjoisen historian lukemisto.

Vahtola, Jouko (2020): Hämäläiset - kveenit - bjarmit.

Viinanen, Voitto: Miksi hämäläiset ja karjalaiset pyyntikulttuurit juuttuivat Kemi- ja Ounasjokeen? https://asiakas.kotisivukone.com/files/voittovalioviinanen.kotisivukone.com/avvv-esitys_tiivistelma_bdf_miksi_hamalaiset_ja_karjalaiset_pyyntikulttuurit_juuttuivat_kemi-_ja_ounasjokeen.pdf

Vilkuna, Kustaa: Lohi

Virrankoski: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia, 1600-luku

Voionmaa, Väinö (1947): Hämäläinen eräkausi.

Väätti, Ilkka (2021): Rovaniemen asutushistoria 1520–1660

Väätti: Kemin käräjät 1717

Väätti: Muurolan taloja

Alkuperäislähteitä:

Rovaniemen kirkonkirjat 1700-1800 luvuilla: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/rovaniemi/rovaniemi.htm

Rovaniemen maakirjat 1600-1700-luvuilla.

Kemin käräjät 1600-1700-luvuilla.

Perukirjoja:

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5391930179&aineistoId=1091636742

Halvarin-Nampajärven sukutaulut 1600-1700-lukujen vaihteessa:

Heikki Matinpoika = Kaarina Mikkelintytär

Halvarin isäntä

Y-DNA:

MT-DNA:

           |                                                                                                

Matti Heikinpoika = Valpuri Ollintytär Vuotikka

Halvarin isäntä

Y-DNA:
MT-DNA:

           |

Matti Matinpoika = Kirsti Mikkelintytär Kyrö
Nampajärven 1. isäntä 

s.1688                         s. 1692