Pirkkalaisliikkeestä taloudellisena instituutiona

Teksti päivittyy ajattelu- ja älyprosessin edetessä - toivottavasti tutkimusmatka ei samalla hämärry käsittämättömäksi sekoiluksi.

Historiankirjoitusta värittävät monet myytit, jotka ovat vahvasti politisoituneet ja ohjanneet tutkimusta aikojen saatossa useimmiten väärään suuntaan. Historia on niin vahvasti sidoksissa omaan identiteettiimme, että houkutus historian mielikuvitustulkinnoille on usein liian suuri. Tutkijan oman ajan poliittiset intohimot ovat olleet ohjaamassa historiantutkimuksen mielenkiinnonkohteita ja myös johtopäätöksiä.

Kansa ja heimo-käsitteinä nousivat tärkeiksi kansallisuusaatteen ja kansakunnan rakentamisen aikaan. Kansan uljasta menneisyyttä haettiin historiasta. Kolonialismin käsitettä käytetään nykyisin hyvin yleisesti  monen historiallisen ilmiön selittäjänä. Lapin historiasta tutuille pirkkalaisillekin on aseteltu pohjoisen varhaisten  kolonialistien viittaa, joka kuitenkin murentuu esimerkiksi Bergman, I. & Edlund, L.-E. (2016) artikkelin käsittelyssä.

Pirkkalaisliike on esimerkki muinaismyytistä, jonka ympärille on rakentunut historiallisia kertomuksia ja mytologisiin mittasuhteisiin kasvaneita teorioita tämän ’heimon' alkuperästä ja luonteesta. Sama pätee vieläkin myyttisempiin Vienanmeren bjarmeihin.

Useimmissa tutkimuksissa on keskitytty lähinnä pirkkalaisliikkeen alkuperään ja kiistelty siitä, mistä pirkkalaiset tulivat ja mitä kansallisuutta he edustivat. 

Kansallisuus-käsitteen sijoittaminen 1300-1500 luvuille on jo sinänsä ongelmallista, koska koko käsite modernissa mielessä syntyi vasta kansallisuusaatteen myötä 1800-luvulla. Samahan pätee kolonialismiin. Kolonialismi käsitteenä syntyi kuvaamaan 1800-luvun eurooppalaisten siirtomaavaltojen emämaan ja merentakaisten siirtokuntien välistä taloudellista suhdetta, jossa siirtomaa oli alisteisessa asemassa emämaahan nähden - lähinnä raaka-aineiden tuottajana.

Pirkkalaisten ja muiden vastaavien hieman salaperäisten ryhmien tarkastelu pelkästään etnisen tai kielellisen taustan kautta on kuitenkin rajallista. Uuden institutionaalisen taloustieteen näkökulmasta pirkkalaiset ja muut vastaavat ryhmät näyttäytyvät ennen kaikkea taloudellisina toimijoina, jotka rakensivat ja ylläpitivät vaihdantaverkostoja ja instituutioita. Institutionaalinen taloustiede tarjoaa ylipäänsä mielenkiintoisen näkymän pohjoisten kansojen historiaan. 

Tietysti kriittisesti voi pohtia myös sitä, miten nämä taloustieteen käsitteet soveltuvat historiallisten ilmiöiden tutkimiseen. Käsitteen kyky selittää uskottavasti kohteena olevaa ilmiötä lienee lopulta se ainoa keino saada tähän problematiikkaan selvyys.

Instituutiot talouden perustana – Northin, Greifin ja pohjoisten kauppaverkostojen näkökulmat

Institutionaalinen taloustiede korostaa erilaisten instituutioiden – eli sääntöjen, normien ja organisaatioiden – merkitystä taloudellisen toiminnan muotoutumisessa. Douglass C. North ja Avner Greif ovat taloushistorian näkökulmasta tämän lähestymistavan keskeisiä ajattelijoita. Viime vuosina myös viikinkitutkimuksessa ja pohjoisten alueiden taloushistoriassa laajemminkin on sovellettu institutionaalista taloustiedettä, erityisesti aineettoman kulttuurin ja epämuodollisten rakenteiden ymmärtämiseksi. 

Douglass North: Taloudelliset instituutiot

Taloustieteen nobelistin Northin mukaan instituutiot ovat "pelin sääntöjä" – muodollisia ja epämuodollisia rakenteita, jotka ohjaavat ihmisten vuorovaikutusta. Hän korostaa transaktiokustannusten merkitystä ja historiallista ’polkuriippuvuutta’ (path dependence), joka selittää, miten instituutiot säilyvät ja muotoutuvat ajan myötä. Kerran syntynyt rakenne luo pohjaa uusille rakenteille. 

Transaktiokustannukset ovat niitä kustannuksia, jotka liittyvät taloudellisen vaihdantaan (esim. neuvottelu, valvonta, sopimusten täytäntöönpano).Taloudellinen kasvu edellyttää instituutioita, jotka tukevat luottamusta, turvaavat omistusoikeuksia ja sopimusten täytäntöönpanoa. Instituutio siis yksilön toimintaa rajoittavasta luonteestaan huolimatta alentaa transaktiokustannuksia esimerkiksi vaihdantaan liittyvän riskin pienenemisen vuoksi.

Avner Greif: Normit, odotukset ja yhteisöllinen koordinaatio

Greifin tutkimukset keskiajan kauppaverkostoista osoittavat, että epämuodolliset instituutiot – kuten maine, sosiaaliset normit ja yhteisön kontrolli – voivat korvata ’viralliset’ oikeusjärjestelmät. Taloudellinen toiminta perustuu yhteisiin odotuksiin ja kykyyn koordinoida toimintaa. Greif korostaa myös endogeenisten instituutioiden merkitystä: ne syntyvät yhteisön sisäisestä dynamiikasta, eivät ulkoisista määräyksistä.

Viikinkitutkimus ja aineeton kulttuuri

Artikkeli New Institutional Economics in Viking Studies: Visualising Immaterial Culture laajentaa institutionaalisen taloustieteen soveltamista aineettoman kulttuurin tutkimukseen. Viikinkiajan taloudelliset järjestelmät perustuivat liikkuviin jurisdiktioihin, kollektiiviseen identiteettiin, valojen käyttöön ja epämuodollisiin sopimuksiin. Tämä lähestymistapa on erityisen hyödyllinen tilanteissa, joissa aineellista lähdeaineistoa on vähän kuten on pirkkalaisliikkeen kohdalla.

Lars Ivar Hansen: Kauppaverkostot ja toiminnan tilat

Hansenin tutkimus tuo esiin, kuinka 1500-luvun pohjoiset kauppaverkostot muodostivat monikerroksisen sosiaalisen kentän, jossa eri toimijat – kauppiaat, tuottajat, valtiolliset viranomaiset ja paikalliset edustajat – kilpailivat resursseista ja vaikutusvallasta. Kauppa tapahtui kolmen osittain päällekkäisen verkoston kautta: Norjan rannikko, Pohjanlahden alue ja nykyisen Venäjän puoleiset yhteydet. Hansenin analyysi Bourdieun kenttäteorian avulla osoittaa, että nämä verkostot eivät olleet vain taloudellisia, vaan myös poliittisia ja kulttuurisia tiloja.

Bergman & Edlund: Birkarlar ja saamelaiset – alistamisen sijaan keskinäinen riippuvuus

Artikkeli Birkarlar and Sámi – inter-cultural contacts beyond state control haastaa aiemman käsityksen pirkka-kauppiaista pelkästään ulkopuolisina toimijoina, jotka verottivat saamelaisia. Tutkimus osoittaa, että pirkkatalonpojat olivat syvästi juurtuneita rannikon yhteisöihin ja toimivat luottamustehtävissä saamelaisyhteisöjen kanssa. Kaupankäynti ei ollut yksipuolista hyväksikäyttöä, vaan keskinäistä riippuvuutta ja sosiaalista verkottumista, jossa myös avioliitot ja sukulaisuussuhteet loivat yhteyksiä. Tämä näkökulma tukee Greifin ajatusta epämuodollisista instituutioista ja yhteisöllisestä koordinaatiosta.

Symbioottinen suhde koki varmasti mullistuksen, kun organisoituneet valtiot ryhtyivät kilpailemaan pohjoisten alueiden hallinnasta. 

Callmer et al.: Turkiskauppa ja itäinen laajentuminen

Callmerin (2023) artikkeli “Why Finland? The Baltic Finns led the way to the East” tarjoaa uudenlaisen tulkinnan Itämeren alueen varhaisista verkostoista. Hänen mukaansa itämerensuomalaiset yhteisöt toimivat aktiivisina välittäjinä lännen ja idän välisessä vaihdannassa, ja niiden kautta kulkenut turkiskauppa muodosti perustan epämuodollisille instituutioille, jotka ohjasivat transaktiokäyttäytymistä ennen valtiollisia rakenteita. Tämä näkökulma tukee uuden institutionaalisen talousteorian käsitystä siitä, että vaihdannan säännöt ja normit voivat syntyä paikallisyhteisöjen sosiaalisessa kontekstissa ilman keskitettyä hallintoa.

Callmerin, Gustinin ja Roslundin tutkimus haastaa vakiintuneen näkemyksen, jonka mukaan orjakauppa olisi ollut viikinkien itäisen laajentumisen pääasiallinen motiivi. He korostavat turkiskaupan merkitystä jo ennen viikinkiaikaa ja sen roolia Svealaisten ja muiden skandinaavisten ryhmien siirtymisessä itään. Artikkeli osoittaa, että itämerensuomalaiset ja saamelaiset olivat keskeisiä toimijoita turkiskaupan verkostoissa, ja että heidän roolinsa on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa vähälle huomiolle.

Kauppaverkostot ja itämerensuomen varhaiset muodot – yhteys taloudellisiin instituutioihin

Viime vuosikymmeninä suomen kielen ja muiden itämerensuomalaisten kielten leviämistä on tarkasteltu entistä enemmän taloudellisten ja sosiaalisten verkostojen kautta. Perinteinen malli, jossa kielen leviäminen selitettiin yksinomaan asutusliikkeellä tai etnisillä ryhmillä, on osoittautunut liian yksinkertaiseksi. Uudempi tutkimus (esim. Petri Kallio, Riho Grünthal, Janne Saarikivi, Jaakko Häkkinen et al.) korostaa, että kieli saattoi levitä taloudellisten ja kulttuuristen kontaktien kautta — erityisesti kauppareittejä ja vaihdantaverkostoja pitkin.

Kauppaverkostot kielen leviämisen infrastruktuurina

Pohjoisessa ja koillisessa (nyk. Keski- ja Pohjois-Suomessa, Kuolan ja Vienan suunnilla) kauppareitit ja turkiskaupan solmukohdat toimivat todennäköisesti myös kielikontaktien kanavina.

Institutionaalisen talousteorian näkökulmasta nämä yhteisöt rakensivat luottamukseen ja maineeseen perustuvia yhteistyörakenteita, jotka mahdollistivat kaupan ilman organisoitunutta valtiota tai vastaavaa valtarakennetta. Näissä kontakteissa käytetty kieli — todennäköisesti varhainen itämerensuomi tai sen sekamuodot — toimi käytännön viestinnän välineenä.

Kieli siis toimi institutionaalisena mekanismina, joka mahdollisti kaupankäynnin ja luottamukseen perustuvan yhteistyön. Näin ollen suomen kielen leviäminen pohjoiseen ja koilliseen voidaan tulkita kauppaverkoston institutionaaliseksi vaikutukseksi, ei ’kansainvaelluksen’ seuraukseksi. Tämä voisi selittää sen, miksi geenit vaihtelevat eri kieliyhteisöillä huomattavastikin. Geenit eivät tunnetusti kuljeta mukanaan kieltä.

Kauppa, kieli ja identiteetti – yhteinen infrastruktuuri

Kuten Lars Ivar Hansen ja Bjørnar Olsen ovat osoittaneet, varhaiset pohjoiset verkostot olivat monietnisiä ja monikielisiä, mutta ne säilyttivät yhteisiä normeja. Kielen käyttö tietyissä yhteyksissä (kauppa, neuvottelu, rituaalit) muodosti symbolisen pääoman, kuten Pierre Bourdieu’n kenttäteoria esittää.

Tästä näkökulmasta kielen leviäminen voidaan nähdä epämuodollisena institutionaalisena prosessina – kieli oli vaihdannan “sääntö”, joka vakautti luottamusta. Tietysti se oli olennainen luottamukseen perustuvan kommunikaation mahdollistajana. Tämä rinnastuu Avner Greifin ajatukseen “kollektiivisesta koordinaatiosta” kaupankäynnin mahdollistajana.

Bjarmit, pirkkalaiset ja kielikontaktit

Kun pirkkalaisverkostot vakiintuivat 1200–1400-luvuilla, ne jatkoivat todennäköisesti paljon vanhempaa vaihdantaperinnettä, jossa itämerensuomalaiset murteet olivat jo vakiintuneet pohjoisen kauppareittien lingua francaksi.

Bjarmien kuvauksissa (esim. Other 800-luku) viitataan juuri tällaisiin kauppiaiden yhteisöihin, joissa yhteinen kommunikointitapa oli välttämätön. On mahdollista, että nämä yhteisöt olivat yksi kielellisen ja kulttuurisen jatkuvuuden tekijä, joka selittää itämerensuomen varhaisten muotojen leviämisen niin laajalle pohjoiseen ja koilliseen.

Suomen kielen varhaisten muotojen leviäminen pohjoiseen ja koilliseen voidaan institutionaalisen talousteorian ja kielihistoriallisten analyysien valossa tulkita siis kauppaverkostojen sivuvaikutukseksi.

Kieli ei siis kulkenut valtioiden tai sotajoukkojen mukana, vaan vaihdannan, luottamuksen ja yhteisöllisen yhteistyön myötä. Pirkkalaisverkostot ja niiden esivaiheet jatkoivat tätä epämuodollista instituutioperinnettä, jossa taloudelliset ja kielelliset rakenteet kietoutuivat toisiinsa.

Institutionaalinen kauppa pohjoisessa – Kallioisen näkökulmaa

Uuden institutionalistisen taloustieteen valossa kauppa ei ole vain hintoja ja hyödykkeitä, vaan järjestelmien, luottamuksen, verkostojen ja normien muodostama kudelma, joka mahdollistaa vaihdon myös harvaan asutulla alueella. 

Suomen taloushistoriantutkimuksessa tässä suunnassa merkittävä tutkija on Mika Kallioinen, joka on tutkinut erityisesti, miten keskiaikaiset kauppiaat ja kaupunkiyhteisöt sopeutuivat epävarmaan ympäristöön. Kallioisen Long-Distance Trade in Medieval Europe -artikkeli osoittaa, että pitkän matkan kauppa kohtasi lukuisia vaikeuksia: sopimusten täytäntöönpano, tiedon puute, kuljetusriskit. Kuitenkin kauppiaat eivät jääneet näiden ongelmien armoille, vaan he kehittivät institutionaalisia ratkaisuja: luottamukseen perustuvia verkostoja, maineeseen liittyviä mekanismeja ja yhteisövetoista sovittelua. 

Kun sovellamme tätä näkökulmaa pirkkalaisliikkeeseen, voimme kuvitella pirkkalaiset toimijoiksi, jotka operoivat alueilla, joilla muodollinen valtiovalta oli heikko tai sitä ei ollut. Heidän välineitään kaupankäynnin ylläpitämiseksi olisivat siten olleet epämuodolliset instituutiot (normit, sopimukset, maine), verkostot rannikon, sisämaan ja idän välillä sekä “välituomioistuimet” (esim. yhteisöt tai neuvostot) riitojen ratkaisussa.

Kallioisen tarkastelut kaupunkien roolista kaupan järjestäjinä antavat analogian: vaikka pirkkalaiset eivät toimineet kaupungeissa, heillä saattoi olla paikallisia solmukohtia, jotka muistuttivat pienimuotoisia kauppakeskuksia tai vaihtopaikkoja. Kun kauppiaiden määrä kasvoi ja etäisyydet kasvoivat, tarvittiin institutionaalisia mekanismeja, jotka mahdollistivat luottamuksellisen vaihdon myös tuntemattomien osapuolien välillä.

Näin ollen Kallioisen tutkimukset auttavat meitä purkamaan myyttejä pirkkalaisliikkeestä (esim. ne “ulkopuolisina kauppiaina”) ja näkemään sen pikemminkin varhaisena instituutionaalisena ratkaisuna pohjoisen kaupan haasteisiin — kauppatoiminta ei odottanut valtioiden tuloa, vaan kehittyi jo ennen niitä moninaisissa olosuhteissa. Valtioiden tulo alueella muutti varmasti varhaista dynamiikkaa ja loi aiempaa ’epätasa-arvoisen’ asetelman. Aiemmat vaihdantasuhteet muuttuivat hierarkisemmiksi.

Pirkkalaisliike institutionaalisen taloustieteen ja kauppaverkostojen valossa

Pirkkalaisliikettä voidaan tarkastella siis ainakin seuraavista näkökulmista:

• Epämuodolliset instituutiot: Pirkkalaisliike oli alunperin nimenomaan epämuodollinen instituutio. Luottamus, maine ja yhteisön normit ohjasivat toimintaa – esimerkiksi pirkkatalonpoikien ja saamelaisten suhteissa.

• Transaktiokustannusten hallinta: Pirkkalaiset loivat järjestelmän, jossa luottamus vähensi neuvottelun ja valvonnan kustannuksia. Tästäkin hyötyivät kaikki osapuolet.

• Path dependence (polkuriippuvuus): Toimintamallit säilyivät vuosisatoja, vaikka poliittiset olosuhteet muuttuivat. Insituution 'päälle' rakennettiin uutta. Mikä oli linkki varhaisten itämerensuomalaisten, saamelaisten ja skandinaavien epämuodollisten instituutioiden merkitys pirkkalaisliikkeen synnyssä? Ja toisaalta: miten pirkkalaisliike epämuodollisten rakenteiden kautta vaikutti esimerkiksi uudisasutuksen leviämiseen 1600- ja 1700-luvuilla?

• Endogeeninen instituutioiden synty: Liike kehittyi paikallisten toimijoiden tarpeista, ei valtiollisesta määräyksestä tai kolonialistisesta muuttoliikkeestä. Pirkkalaiset eivät tulleet mistään - vaihdantasuhde syntyi paikallisista lähtökohdista.

• Liikkuvat jurisdiktiot: Pirkkalaiset toimivat eri hallinnollisten ja kulttuuristen rajojen sisällä, kuten Hansenin ja Callmerin kuvaamat kauppiaat.

• Kollektiivinen identiteetti: Ryhmäidentiteetti toimi sosiaalisen kontrollin välineenä.

• Keskinäinen riippuvuus: Kauppa ei ollut yksipuolista, vaan molemminpuolista vuorovaikutusta, jossa yhteisöt loivat yhteisiä käytäntöjä.

Johtopäätöksiä pirkkalaisuuden synnystä ja luonteesta

Callmerin ym. tutkimus antaa vahvan pohjan pirkkalaisuuden synnyn uudelleenarvioinnille:

1. Asutuksen leviäminen pohjoiseen voidaan yhdistää turkiskaupan reitteihin ja tarpeeseen hallita resursseja. Kauppaverkostot loivat kannustimia siirtyä uusille alueille. Pirkkalaisliike itsessään loi institutionaalisen pohjan myöhemmälle 1600- ja 1700-lukujen asutuksen leviämiselle pohjoiseen liikkeen jo lakattua olemasta. Näin pirkkalaissuvuista tuli Lapin talonpoikaisen asutuksen leviämisen kantasukuja. Menestymistä varmasti edesauttoi jo valmiit verkostot ja toimintatavat. Tämä kaipaa ehdottomasti lisätutkimista.

2. Pirkkalaisliike syntyi todennäköisesti osana laajempaa pohjoista kauppadynamiikkaa, jossa ainakin itämerensuomalaiset, saamelaiset ja skandinaavit toimivat yhdessä.

3. Bjarmien rikkaus ja kulttuurinen asema voivat heijastaa samaa ilmiötä kuin pirkkalaisliike – paikallisten ryhmien nousua kaupan ja resurssien hallinnan kautta. Bjarmit voidaan nähdä pirkkalaisuuden itäisenä ilmentymänä, erityisesti jos he toimivat turkiskaupan solmukohtina ja välittäjinä.

Usein Pirkkalaisliike on historiankirjoituksessa kuvattu myyttisenä hämäläisten tai satakuntalaisten “pohjoisen kolonialismin” ilmentymänä – etnisenä ryhmänä, jolla oli “erillinen” asema suhteessa saamelaisiin tai rannikon yhteisöihin. Kuitenkin, kun tarkastelemme ilmiötä instituutioiden ja verkostojen näkökulmasta, voimme purkaa osan näistä myyteistä:

• Myytin mukaan pirkkalaiset olisivat ulkoapäin tulleita “aluerajojen valloittajia”. Mutta institutionaalinen näkökulma ja tutkimus (esim. Bergman & Edlund) osoittavat, että pirkkatalonpojat olivat pääasiassa paikallisen yhteisön sisäisiä toimijoita ja että heidän suhteensa saamelaisiin olivat sekä luottamuksellisia että verkostollisia, eivät pelkästään alistavia.  

• Kun tarkastellaan taloudellisia kannusteita, pirkkalaisuuden synty ei näyttäydy ollenkaan identiteettipohjaisena “heimokonstruktiona”, vaan laadullisena institutionaalisena ratkaisuna kaupankäynnin, vaihdon ja resurssien hyödyntämisen haasteisiin pohjoisessa – eli toimijoiden vastauksena olosuhteisiin. Kieli oli luultavimmin tämän verkoston ’kommunikaatioväline’. Hallitsevana kielenä oli mitä ilmeisimmin itämerensuomen pohjoiset murteet.

• Historiankirjoituksessa esiintyvää “pohjoisen kolonialismin” käsitettä voidaan suhteuttaa institutionaaliseen analyysiin —  kysymyksessä ei ollut alunperin valtion asettama kauppaorganisaatio, vaan verkostoihin perustuvaa toimintaa. Valtiot omine intresseineen astuivat kuvaan myöhemmin ja hyödynsivät valtapyrkimyksissään epämuodollisia instituutioita. Kolonialismista tuskin voidaan puhua ennen valtioiden astumista kuvaan mukaan. Valtio hyödynsi olemassa olevia rakenteita ja siten muutti dynamiikkaa. Valtiot ryhtyivät hyödyntämään pohjoisia alueita ja tällöin siirryttiin kolonialismin aikaan.

Kallungin ja Kyrön yhteys: kadonnut kveenisuku?

Geneettisen sukututkimuksen keinoin voidaan jäljittää sekä asutuksen varhaisia vaiheita että sen leviämistä pirkkalaiskauden jälkeen. Uusien Y-DNA-tulosten mukaan kuolajärveläisellä (Salla) Kallungin ja vanhastaan pirkkalaissuvuksi tiedetyllä Kyrön suvuilla on yhteinen miessukulinja jo noin vuodelta 1250. 

Tämä yhteys voidaan tulkita siten, että nämä suvut kuuluivat alunperin kveeneiksi nimitettyyn väestöön, joka asusti ehkä Perämeren kaaren (Kainuunmeren!) jokivarsien suualueilla. Kveenit muodostivat etelän ja pohjoisen asutusyhteisöjen välisiä verkostoja kauppaan ja luottamukseen perustuvien suhteiden kautta. Näin ollen voidaan ajatella, että pirkkalaisten epämuodolliset instituutiot (sukulaisuuksien hallinta, kauppa, resurssien jakaminen) jatkoivat tätä verkostoa.

Kun Lapin alueelle myöhemmin alettiin perustaa uudisasutuksia (1500–1600-luvuilla), juuri tällaiset sukuperustaisten instituutioiden järjestelmät saattoivat toimia pohjana sille, kuinka ihmiset organisoivat tilojen perustamista, maaomistusta, kyläyhteisöjä ja verotusjärjestelyjä.

Kveenien muuntuminen ja institutionaalisen ’perimän’ jatkuvuus

Tuore tutkimus “The dissolution of ancient Kvenland and the transformation of the Kvens as an ethnic group of people. On changing ethnic categorizations in communicative and collective memories” tuo tärkeän uuden ulottuvuuden ymmärrykseen siitä, miten kveenien identiteetti ja yhteisörakenne hajosi, mutta samalla muuntui osaksi myöhempiä yhteisöjä — kuten pirkkalaisia, saamelaisia ja uudisasukkaita. Artikkelin keskeinen näkemys on, että ’kveenikansan’ hajoaminen ei ollut etninen katoaminen, vaan pikemminkin institutionaalinen transformaatio: heidän toimintatapansa, taloudelliset verkostonsa ja sosiaaliset norminsa sulautuivat pohjoisen yhteisöihin.

Tämä antaa merkittävän viitekehyksen myös Kallungin ja Kyrön sukujen varhaiselle yhteydelle. Kun nämä suvut todella jakavat yhteisen Y-DNA-juuren 1200-luvun vaiheilta, se voidaan tulkita ajaksi, jolloin kveenien maan yhteisörakenne oli jo muuttumassa pirkkalaisliikkeen kaltaiseksi markkinavälitteiseksi ja epämuodolliseksi instituutioksi. Tällaiset yhteisöt nojasivat pitkälti luottamukseen, sukusiteisiin ja liikkuvuuteen — samoihin institutionaalisiin rakenteisiin, joita uudempi taloushistoriallinen tutkimus (Greif, North, Greif & Mokyr) on kuvannut varhaisen kaupankäynnin peruspilareiksi.

Näin ollen Kveenlannin “hajoaminen” ei niinkään merkinnyt etnisen identiteetin katoamista, vaan sen taloudellisten ja sosiaalisten instituutioiden siirtymistä osaksi pirkkalaisliikettä ja myöhemmin Lapin uudisasutusta. Tämän pohjalta voidaan nähdä, että pirkkalaisliike ei syntynyt tyhjästä, vaan jatkoi kveenien luomaa pitkän aikavälin taloudellista ja sosiaalista perimää — instituutioita, jotka yhdistivät pohjoisen kauppareitit, suvut ja yhteisöt toisiinsa jo ennen kirjallisia lähteitä.

• Pohjoisen kauppa oli varsin vakiintunutta ja verkostoitunutta jo ennen valtioiden valtapyrkimyksiä.

• Pirkkalaisliikkeen kautta voidaan nähdä konkreettinen esimerkki instituutio‐ ja verkostokehityksestä muuttuvassa pohjoisessa ympäristössä: paikalliset toimijat loivat käytäntöjä, jotka mahdollistivat resurssien hallinnan, vaihdon ja koordinaation.

• Institutionaalinen taloustiede tarjoaa hyödyllisen välineen ymmärtää tätä toimintaa — ei vain taloudellisena ilmiönä, vaan kulttuurisena ja sosiaalisena järjestelmänä.

• Myyttiset tulkinnat (esim. “heimo”, “pohjoisen kolonialismi”) voidaan korvata monimuotoisemmalla ja vähemmän staattisella kuvauksella: toiminta, instituutiot, verkostot, vaihtosuhteet.

• Pirkkalaisliike ei ole vain historiankirjoituksen sivuosassa oleva sortokoneisto — se on järjestelmä, joka ilmentää pohjoisen kaupan ja vaihdon dynamiikkaa aikana, jolloin organisoitujen valtioiden vaikutus oli vielä rajallinen.

Edellä esitetyn perusteella voidaan myös todeta, että pirkkalaisliike ei ollut vain historiallinen ’eteläsuomalaisten’ tai ’hämäläisten’ lapinkauppaa harrastavien talonpoikien yhteisnimitys, vaan monimutkainen epämuodollisten instituutioiden kudelma, joka syntyi aineettomien instituutioiden, kulttuurisen vuorovaikutuksen ja taloudellisten kannustimien pohjalta. Se mahdollisti tehokkaan toiminnan ilman virallisia rakenteita. Institutionaalinen taloustiede tarjoaa välineet tämän järjestelmän ymmärtämiseen – ennen kaikkea taloudellisena ilmiönä, mutta myös kulttuurisena ja sosiaalisena rakenteena.

Lopuksi

Pirkkalaisuuden synty voidaan ymmärtää osana laajempaa pohjoisen Euroopan kauppaverkostojen kehitystä, jossa paikalliset toimijat olivat keskeisessä asemassa. Pirkkalaisuus instituutiona toimii linkkinä aiemman kehityksen ja myöhempien kehityskulkujen välillä.

Puheet ’kansallisuudesta’ tai heimoidentiteetistä voidaan unohtaa. Pirkkalaisuus liittyi keskeisesti kaupankäyntiin ja vaihdantaan. Sen institutionaaliset juuret olivat todennäköisesti syvällä rautakaudella pohjoisen Euroopan ja Fennoskandian vaihdantaverkostoissa.

Lähdeluettelo esseessä käytetyistä keskeisistä teoksista ja artikkeleista. Artikkelia on muokattu testimielessä yhdessä tekoälyn (Copilot, ChatGPT ) kanssa. Essee päivittyy ja myös lähdeluettelo sen myötä. Tekoäly on oiva tutkimuksen apuväline. Sen kanssa ei pidä tyytyä kopioimaan, vaan hyödyntää sitä tutkijana vuorovaikutuksessa aineiston kanssa. Tekoäly vaatii omaa äly ja korostaa kriittisen ajattelun perustaitojen hallintaa. Se on kuitenkin oiva apuväline ja keskustelukumppani. 

Lähdeluettelo (täydentyy jatkuvasti tutkimusmatkan edetessä)

• Bergman, I., & Edlund, L.-E. (2021). Birkarlar and Sámi – inter-cultural contacts beyond state control: Reconsidering the standing of external tradesmen (birkarlar) in medieval Sámi societies. Acta Borealia, 38(1), 1–25. https://doi.org/10.1080/08003831.2021.1892914
• Callmer, J., Gustin, I., & Roslund, M. (2022). Baltic Finnic and Scandinavian Social Interaction in the Fur-hunting North, c. AD 700–1200. In I. Gustin, M. Roslund, & J. Callmer (Eds.), Interpreting the Early Medieval Fur Trade (pp. 15–44). Routledge.
• Greif, A. (2006). Institutions and the Path to the Modern Economy: Lessons from Medieval Trade. Cambridge University Press.
• Greif, A. (1993). Contract Enforceability and Economic Institutions in Early Trade: The Maghribi Traders’ Coalition. American Economic Review, 83(3), 525–548.
• Hansen, L. I. (2019). The Trading Networks of the High North during the Sixteenth Century. In D. G. Anderson, R. P. Wishart, & V. V. Alekseyev (Eds.), About the Hearth: Perspectives on the Home, Hearth and Household in the Circumpolar North (pp. 137–158). Berghahn Books.
• Kallioinen, Mika. Long-Distance Trade in Medieval Europe. Oxford Research Encyclopedias: Economics, 2020. DOI: 10.1093/acrefore/9780190625979.013.558 (PDF-versio saatavilla UTUPub-arkistossa) 
• North, D. C. (1990). Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge University Press.
• Vahtola, Jouko (2020). Hämäläiset – kveenit – bjarmit. Faravid 41, 175–202. PDF verkossa.
• Ögren, A., Gustin, I., & Roslund, M. (2022). New Institutional Economics in Viking Studies: Visualising Immaterial Culture. In I. Gustin, M. Roslund, & J. Callmer (Eds.), Interpreting the Early Medieval Fur Trade (pp. 45–66). Routledge.
• Jaakkola, J. (1924). Pirkkalaisliikkeen synty. Turun suomalaisen yliopiston julkaisuja.