Riimin porosaamelainen suku

Samuli Paulaharju on teoksessaan Lapin muisteluksia (1922) taltioinut vanhaa perimätietoa eteläisen Lapin viimeisistä poronomadeista:

Rovaniemellekin kulkeutui entisaikaan muuan Riimi, kierrellen porokarjoineen pohjoisesta Kemijärven Javarukseen, siirtyen sieltä Majavaan ja viimein Rovaniemen Ylinampajarven takamaille. Tämä Riimi-ukko oli onnistunut saamaan eukokseen papintyttären, joka oli »niin korkiaa lähtöä, jotta aatelissukua». 

Ja toimekas lapinakka korkealähtöisestä tyttärestä tulikin. Äijänsä kuoleman jälkeen hän vävyineen - Ylinamman Matti oli nainut Anna-Maijan ja Perunkajarven Kulppi-Aapo Kaijan - raitioi tuhatpäistä tokkaansa kesät talvet metsiä kierrellen, vasoitti ja lypsi poroja ja puserteli juustoja, parituhattakin syksyn kuluessa.

Villipeurojakin, joita silloin vielä kiveliöissä liikkui, muori joskus heitteli kiinni, hiipien kesynporon varjossa lähelle ja sitten kärhäyttäen suopungin villiporon kaulaan. Mutta kerran poronvasoituksessa Jouttipalolla kevätsulilla muori vilustui, ajettiin ahkiolla kipeänä kotiin ja kuoli jo seuraavana päivänä. Siitä on kulunut jo noin 70 vuotta.

Perimätiedossa yhdistyy tosi ja taru, kuviteltu ja koettu - mielikuvitus yhdistää helposti erilaisia ajallisia kerrostumia ja höystää tarinaa lisää. Perimätieto antaa kuitenkin hyviä vinkkejä arkistoja koluavalle ja täydentää oivasti kirjallisia lähteitä. Historiallisen metodin avulla lähteitä kriittisesti tarkastellen on mahdollista kaivaa esille perimätietoon tallennetuista tarinoista tositapahtumia.

Paulaharjun taltioima kertomus Riimin suvusta on suorastaan täynnä johtolankoja, joita jäljittämällä on mahdollista hahmottaa kuvaa yksittäisen porosuvun vaiheiden lisäksi laajemmin yhteiskunnallista kehitystä eteläisen ja keskeisen Lapin välimaastossa. Suvun vaiheet kertovat meille myös sen, miten poronhoidosta tuli alueella merkittävä elinkeino. Poronhoidon syntyseudulta lähteneen porosuvun vaiheet valaisevat hyvin sosiaalisia verkostoja ja suhteita.

Aiemmin vallitseva näkökulma on ollut se, että 1700-luvun ja 1800-luvun raitiosuvut olisivat tulleet lähinnä suomalaisten talonpoikien porokarjojen paimeniksi. Perimätieto ja myös arkistoihin tallennetut tiedot kertovat ihan muuta.

Paulaharjun tekstistä on löydettävissä ytimeltään tosi kertomus saamelaisen porosuvun saapumisesta pohjoisesta Kemijärven ja Rovaniemen alueelle 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Suullisessa perimätiedossa on kuitenkin mukana myös kerrostumia suvun aiemmista vaiheista.

Rovaniemen Ylinampajärven takamailla, kuulussa eteläisen Lapin erämaiden aarreaitassa Naarmassa, paimensi poroja 1800-luvun puolivälissä Riimin saamelaissuku. Riimin suku on vanhaa perua. Kuten monilla muillakin vanhoilla saamelaissuvuilla, niin nimi Riimi kantaa muassaan muinaista saamelaista henkilönnimeä. Rautasjärven eteläisessä päässä Tornionjärven länsipuolella on saari, johon yhdistyy perimätietoa Riimi-ukosta. Suvun tausta liittyykin kiinteästi Rautasjärven alueelle vanhaan Tornion Lappiin, pohjoisimpaan Ruotsiin. 

Poropaimentolaisuuteen perustuva poronhoito lienee syntynyt juuri noilla seuduilla Ruotsin ja Norjan välisellä tunturialueella. Sieltä suku lähti 1700-luvun jälkipuoliskolla jutaamaan luultavasti Norjan kautta kohti Kittilää ja Lomajärveä. 

Tämänkin perimätiedon on Paulaharju tallentanut samaiseen teokseensa Lapin muisteluksia:

Kittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli entisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajarven sydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili kelontekemä]äisen Paalulan Niilan kanssa. Myöhemmin asusti samoilla mailla, Riimintievassa järven pohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka pahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita kuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina Lomajarvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli äijä olikin semmoinen pororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita poroja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut porot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään varastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta itse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin akkansakin puolesta. Kahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta lähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja Sodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He saivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi vielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa. Niin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijarvelle, Kelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut, puujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen »Jalkapuoli-Ellinä» Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen: —  He-heei, Lomajarven maassa olen mie syntynyt!

Riimit ilmestyvät Kittilän kirkonkirjoihin 1770-luvun lopulla pitäjän itäiseen osaan. 

Kuluneet laitumet ja pororutto saivat Ruotsin tuntureiden poropaimentolaiset etsimään uusia laitumia idempää Kemin Lapista. Metsäpeurat olivat alueelta vähentyneet ja metsissä oli tilaa poroille. Yhteentörmäyksiä tuli kuitenkin väistämättä. Helppoa ei Riimin Oulan Heikan perheen elämä ollut, vaan paikalliset hätistelivät heitä syyttäen milloin mistäkin  kuten porojen varastamisesta. Syynä ristiriitoihin paikallisväestön kanssa oli poropaimentolainen elämäntapa. Heikkakaan ei pitkään paikoillaan pysynyt, vaikka uudistalonkin perusti Sattasjoen latvoille. (Joona, Enbuske 2008, 428)

Heikan perhe hajaantui eri suuntiin Lomajärveltä aivan kuten Paulaharjun tallentama perimätieto kertoo: Sodankylään, Kemijärvelle ja pojista Niila muutti Norjaan asti.

Lomajärven ja Rajalan välille Kittilän ja Sodankylän rajoille jäi kuitenkin useita Riimi-alkuisia paikannimiä muistoksi lapinsuvun parista vuosikymmenestä alueella.

Riimin Heikka itse suuntasi yhden tyttärensä Annan ja poikansa Heikin kanssa Kemijärven ja Ylinamman rajamaille, avaraan ja koskemattomaan Naarmankairaan: poropaimentolaiselle oivaan seutuun jäkäläkankaineen. Anna meni naimisiin ilmeisesti Heikan pororengin Olli Suopangin kanssa, joka oli kotoisin Naarmankairan liepeiltä Kemijärven Javaruksesta. Heikka siirtyi ajasta ikuisuuteen yli 80-vuotiaana vuonna 1820 nimenomaan Kemijärvellä. Kuolleiden kirjaan on merkitty yksinkertaisesti ”vanha lappalainen”. 

Sukututkimusta tekevä ja nettipohjaiseen tallennusohjelmaan luottava ajautuu helposti harhapoluille, kun luottaa liikaa ohjelman tietoihin. Hiskistä on ainakin aiemmin löytynyt Kemijärvellä kuolleiden hausta Henrik Rinu, mutta ylläolevassa alkuperäisessä Kemijärven kuolleiden luettelosta otetussa kuvassa on selvästi kirjattu kuolleeksi Sodankylästä tullut vanha lappalainen Henrik Riimi.

Se, että kysymyksessä on juuri Riimin Heikka ei jää epäselväksi, kun katsoo Kittilän rippikirjan merkintöjä. Siellä raitio Henrik Riimin kuolinpaikaksi vahvistetaan Kemijärvi. Malttamaton tutkija ei huomaa rippikirjan reunaan tehtyä merkintää ja onpa joku erehtynyt luulemaan Muoniotakin kuolinpaikaksi. 

Nykyaikaisin menetelmin tehtävässä sukututkimuksessa korostuu kaiken historiantutkimuksen pohjana oleva lähdekriittinen ote ja kaikesta digitaalisuudesta huolimatta on tutkijan myös etsittävä käsiinsä alkuperäisiä lähteitä. 

Vanha lappalainen Henrik Riimi kuoli siis vanhuuteen Kemijärvellä vuonna 1820. Tornion Lapin saamelaisen maallinen taival päättyi Kemin Lapin ja Pohjanmaan rajapitäjässä.

Paulaharjun perimätiedon kertomuksen kehyksen voi todeta pitävän pääosin siis paikkansa. Riimin Ukko eli Heikka Riimi todella jutasi poroineen Kittilän ja Sodankylän rajoilta Lomajärveltä Kemijärven ja Rovaniemen suuntaan.

Heikan tyttäret Anna ja Unarin kuulu Roju-Elli ovat päässeet aikakirjoihin Paulaharjun teksteissä. Molemmista tuli sukujensa matriarkkoja. Annan mies Olli kuoli jo 1823, mistä meille on jäänyt muistoksi perunkirja ja Annan elegantti puumerkki. Ollin perunkirjan kautta pääsemme kurkistamaan Riimin muorin perheen elämään.

Riimin Annan puumerkki miehensä Olli Suopangin perukirjassa vuodelta 1823.

Suvun matriarkka Anna eli poroilla ja elätti perheensä jutaen Naarmaa vävyjensä kanssa. Miehensä kuoleman jälkeen perhe siirtyi Rovaniemen puolelle Ylinamman takamaastoon. Kansantarinat liittävät häneen tuhansien porojen elon. 

Annan miehen Olli Suopangin perunkirjaan on merkitty peräti 20 härkää, 40 vaadinta ja 40 vasaa, 15 vuongelia ja 15 urakkaa. Melkoinen porokarja siis ja saattoihan tuosta luvusta muutama kisura puuttuakin. Porot olivat perukirjan mukaan metsässä (i skogen).

Perimätietoa Riimin muorin liikkeistä vahvistaa se, että vuonna 1840 "lappalaisraitio, leski" Anna Riimi muutti virallisesti Kemijärveltä Rovaniemen puolelle. Jutaminen porojen kanssa Naarmassa jatkui varmasti entisellään.

Annan vanhojen kaarteiden jäänteitä löytyy vieläkin maastosta, esimerkiksi Nampavaaran takaa Aitavaarasta ja Mukkanulkin juurelta vuomalta sekä monesta muustakin paikasta.

Porosaamelaisten tapaan poroja lypsettiin ja vasotettiin ja suopungit tehtiin jänteistä. Annan tytöistä Anna Maria meni naimisiin Nampajärven sukuun kuuluneen Matti Heikinpojan kanssa - Paulaharjun mainitsema Ylinamman Matti. Alueelle 1700-luvun alkupuolella asettuneilla Nampajärvillä oli Rovaniemellä jo yli satavuotiset perinteet porojen paimentamisesta ja avioliitolla Riimin suvun kanssa vahvistettiin poronhoidon asemaa alueella.

Merkillepantavaa onkin se, miten samanlaisia konflikteja ei näytä syntyneen eteläisemmässä Lapissa kuin aiemmin pohjoisessa. Oliko kyse siitä, että poropaimentolaissuvun ja peräpohjalaisten sukujen välille ei tullut samanlaisia intressiristiriitoja? 

Anna lähti tästä maailmasta mielipaikasssaan vasotusaidalla kevätsulien aikaan vuonna 1851. Asiakirja vahvistaa perimätiedon paikkansa pitävyyden:

Lappalaisraitio, leski Anna Riimi kuoli vanhuuteen huhtikuussa 1851. Hän oli 72-vuotias.

Riimin suvun muutto Keski-Lappiin on hyvä osoitus siitä, miten perinteinen käsitys siitä, että Lappi on paennut ja lanta on saennut ei pidä täysin paikkaansa. Ihmiset ja kulttuuriset keksinnöt ovat liikkuneet myös pohjoisesta etelään. Pohjoisten muuttajien seurauksena elinkeinot kehittyivät uuteen suuntaan 1800-luvun alussa keskisessä Lapissa. Tietyssä mielessä Lappi laajeni ja lanta laimeni.

Annan perintönä jäi poronhoito vahvasti elämään Naarmaan, Nammankyliin ja Javarukseen. Erityisesti paikalliset porosuvut ja poroihmiset kokevat olevansa hänen perintönsä jatkajia. Anna on jättänyt saamelaista perintöä kirjallisena tallenteenakin, kun pappi ja Lapin tutkija Jacob Fellman kirjasi häneltä muistiin kaksi kuuluisaa joikua: Päiviö ja Torajainen sekä Karkiaan joiku.

Näin Anna joikuu Jukkasjärven pohjoissaamen murteella meille:

Ledji kaerde kuokta stuorra noaide, kuokta kulusas noaide; 

nubbe laei Paeivas, ja nubbe laei Torakas. 

Olipa kerran kaksi suurta noitaa, kaksi kuuluisaa noitaa;

toinen oli Päiviö ja toinen oli Torajainen.

Lähteet: 

- Ahvenainen, Jorma: Rovaniemen historia.

- Enbuske, Matti 2008: Vanhan Lapin valtamailla.

- Fellman, Jacob: Antecknigar under min vistelse in Lappmarken II.

- Joona, Juha: Entisiin Tornion ja Kemin Lapinmaihin kuuluneiden alueiden maa- ja vesioikeuksista.

- Kortesalmi, J Juhani: Poronhoidon historia.

- Paulaharju, Samuli: Lapin muisteluksia 

- Itkonen: Suomen Lappalaiset 1-2

- Jouste, Marko (2011): Jutaavista saamelaisista talollisiksi poronhoitajiksi. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/82780/gradu05260.pdf?sequence=1&isAllowed=y

- Olof Suopangin perukirja vuodelta 1823:

- Kittilän, Sodankylän, Kemijärven ja Rovaniemen kirkonkirjat ja käräjien pöytäkirjat.

Anna Henrikintytär Riimi, syntynyt 1772, kuollut Rovaniemen Ylinammassa 1851

puoliso Olof Suopanki

         lapset: Henrik, Carin (puoliso Abraham Kulppi) ja Anna Maria (puoliso Matti Heikinpoika Nampajärvi)

|

  Henrik Oulanpoika Riimi, syntynyt Jukkasjärvellä 1737?, kuollut Kemijärvellä 1820

lapsia mm. Margareta, Elin (Elli), Anna, Henrik..