Hutkielmia ja hajatelmia yhden rovaniemeläisen suvun alkuperästä ja vaiheista hamaasta muinaisuudesta 1700-luvulle.
Halvari on Rovaniemen keskiaikaisia kantataloja. Ravinteikkaiden tulvaniittysaarien kylä on Kemijoen vesistön vanhimpia pysyvämmin asuttuja alueita.Vanhoissa asiakirjoissa Rovaniemellä tarkoitettiin nimenomaan nykyistä Ylikylää ja Saarenkylän läntisintä osaa. Kylän maisemaa hallitsi silloin kuten nytkin vuolaana virtaava Ounasjoki ja jokilaaksoa reunustavat vaarat. Alavirrassa kylä päättyi Ounasjoen ja Kemijoen yhtymäkohtaan. Jokiväylien risteyksessä sijaitseva Rovaniemi on historian saatossa ollut kauppiaiden ja sotamiesten kulkureitillä. Rovaniemelle on tultu ja siellä on kohdattu. Näistä tulemisisista ja kohtaamisista on syntynyt pohjoisen jokivarren kulttuuri.
Halvar-nimi talonnimenä esiintyy paikkakunnalla jo vanhimmissa asiakirjoissa 1500-luvun veroluetteloissa ja viittaa Jouko Vahtolan tutkimusten mukaan vanhaan skandinaaviseen asutushistoriaan. Nimen pohjana on ilmeisesti muinaisskandinaavinen eteisvartijaa tarkoittava miehennimi. Toisaalta Halvariin voi liittyä asetta tarkoittava vanha sana. (Vahtola 2021; Väätti 2021). Myös alueen muu nimistö, murteen erityispiirteet ruotsinkielisine lainoineen sekä muutamat esinelöydöt (mm. ns Rovaniemen solki) viittaavat vanhoihin yhteyksiin Skandinavian suuntaan sekä Jäämeren rannikolle Ruijaan.
Rovaniemen Halvarin taloa asutti Ilkka Väätin mukaan todennäköisesti länsisuomalaislähtöinen Väinäsen laaja suku 1500- ja 1600-luvuilla. (Väätti 2021, 219).
Fornjotr oli kuninkaan nimi; hän hallitsi maita, joita kutsutaan Suomeksi ja Kveenienmaaksi. Ne maat ovat idässä Pohjanlahden pohjukasta Gandvikiin (Kantalahti, Vienanmeri), jota me kutsumme Helsingjabotniksi. Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri.
Yllä oleva lainaus kertoo yhteyksistä muinaisen Skandinavian viikinkiyhteisöihin. Pohjanlahden pohjukkaa on vanhastaan Islannin suurissa kertomuksissa nimitetty Kveenienmaaksi. Suurten virtojen alava maa on ollut tarinankertojille osin myyttinen ja salaperäinen kolkka, jonka kanssa on tehty yhteistyötä, käyty kauppaa ja välistä otettu yhteen. Arvelipa Orkneylaisten saagan kirjoittaja Norjan kuningassuvun olleen lähtöisin mystisestä kveenien maasta.
Egillin saagassa on kuuluisa kuvaus kainulaisten ja pohjanmiesten yhteyksistä: kveenienmaan kuningas Faravid - ehkäpä kalevalaisittain Kaukomieli - pyysi Thorolfilta apua karjalaisia vastaan. Mutta kun Thorolf tuli itään Kveenlantiin ja tapasi kuningas Faravidin, silloin he varustautuivat retkelle karjalaisia vastaan. (Julku 1986: 72-76). Sotaretki sujui hyvin ja karjalaiset voitettiin. Tämän jälkeen saalis jaettiin.
Kertomuksista heijastuu toisaalta se, että kveenit olivat lähellä ja tuttuja, toisaalta se, että heissä oli jotakin vierasta. Paljon heistä tiedettiin, mutta silloisen maailmankuvan mukaisesti kertomuksiin lisättiin myös myyttisiä aineksia. Saagoista luettava viesti on selvä: pohjanmiehillä on ollut tiiviitä yhteyksiä kveenien maahan ja päinvastoin.
 |
| Kveenit ja pirkkalaiset sekä porot Olaus Magnuksen Carta Marinassa. |
Vahvasti rovaniemeläinen perimätieto, jota muiden muassa Jacob Fellman ja M.A. Castren ovat kirjanneet ylös 1800-luvulla, liittää Rovaniemen varhaisimmat asutusvirtaukset tarunhohtoiseen Bjarmiaan, Vienanmeren rannoille. Fellmanin mukaan rovaniemeläisten tavat ja pitkällekin suuntautuneet kauppamatkat viittaavat juuri yhteyksiin itään ja muinaiseen Bjarmiaan.
Koreiluun ja kaupusteluun mieltyneet rovaniemeläiset muistuttivat monin tavoin Vienan alueen asukkaita. Fellman kirjoittaa: ”Ne (niin hyvin Vienan karjalaiset kuin rovaniemeläiset) ovat kooltaan ja ihonväriltään yhtäläisiä, molemmat kaunista vaaleanväristä kansaa, taipuvaisia koreilemiseen ja loistoon, vastenmielisiä raskaampiin töihin, niin kuin kasken, tervan ja potaskan viljelykseen, mutta kesätöissään kumminkin uuraita. Talvet kulutetaan keinottelussa ja kaupanteossa, usein kaukaisiin seutuihin saakka, jota tapaa he jo vanhoina aikoina ovat suuresti harjoittaneet.” Sekä rovaniemeläiseen että vienalaiseen kulttuuriin kuuluivat myös näyttävät häät ja naimakauppoja tehtäessä lähinnä raha ratkaisi. (Fellman 1906). Näitä tapoja Fellman varmasti peilasi aikansa muuhun kansankulttuuriin, etenkin hyvin tuntemiinsa pohjalaisiin talonpoikiin. Myös J.V. Murman on kirjannut ylös perimätietoa 1800-luvun puolesta välistä Peräpohjolan asukkaiden karjalaisista juurista. (Murman 1865).
Paikallisen murteen vahvasti karjalaiset erityispiirteet mie ja sie-persoonapronomineineen selittyvät hyvin näillä vuosisataisilla yhteyksillä. Jänkä ja hilla kuuluvat myös Vienan pohjoisten kylien sanavarastoon (ks Karjalan kielen sanakirja). Tiedetään, että karjalaisten kauppa- ja eränkäyntiretket ulottuivat keskiajalla Kemijoelle asti. Karjalan kielen Vienan murre on myös lähimpänä Suomen kielen murteita, mikä sekin osoittaa tiivistä kanssakäymistä sukuheimojen kesken. Mantila (2000) ja Häkkinen (2014) tuovat esille tutkimuksissaan Peräpohjolan murteen vahvan muinaiskarjalaisen juuren, mikä vahvistaa perimätiedon kuvauksia karjalaisista yhteyksistä. Yksi kulttuurin kohtaamisista on siis eittämättä idässä.
 |
| Mie ja sie - Kettusen (1940) laatimasta murrekartastosta näkyy havainnollisesti kuinka näitä muotoja käytetään karjalaisilla kielialueilla ja peräpohjolan läntisissä osissa. |
Myös Castren (1870) on Lapin matkakuvauksessaan vuodelta 1838 vahvasti sitä mieltä, että rovaniemeläiset ovat suurimmalta osin bjarmien jälkeläisiä ja se näkyy eritoten tavoissa ja kiinnostuksessa kaupankäyntiin. Castren nostaa mielenkiintoisella tavalla myös ympäristön ja luonnonolosuhteiden merkityksen paikallisten tapojen kehityksessä. Pohjoisen olosuhteissa pärjäämiseen on tarvittu neuvokkuutta ja sisukkuutta.
Perimätieto ei tietysti kaikilta osin pidä yhtä historiallisten tapahtumien kanssa, mutta sillä on suuri merkitys yhteisön itseymmärryksen ilmaisijana. Vaikuttaa siis siltä, että rovaniemeläiset kokivat vielä 1800-luvulla vahvaa yhteyttä Vienanmeren suuntaan. Ulkopuolinen tarkkailija kiinnitti huomionsa tähän. Castrenin mukaan kemijokivartisten vaatteet, kieli ja jopa työkalut olivat samanlaisia kuin Valkean meren rannan asukkailla.
Vahvimmin karjalainen vaikutus näkyi juuri Rovaniemellä, kemijärveläiset olivat jo toista maata, vaikka kylä sijaitsi Vienaa lähempänä. Seutuja aiempina vuosisatoina hävittäneet ”ryssät” ymmärrettiin eri ryhmäksi ja totto-tulien varoitusjärjestelmä oli Fellmanin mukaan rakennettu niin, että ne hälyttivät alhaalta jokivarresta tulevista vihollisista, ei Vienan suunnan tulijoista. Vienan bjarmit eivät olleet perimätiedossa näitä ”vihavenäläisiä”. (Fellman 1906, Castren 1870).
Viikinkisaagojen bjarmit ovat kiehtoneet pohjoisen muinaisuudesta innostuneita kirjoittajia ja tutkijoita pitkään. Kukapa ei kiinnostuisi kansasta, joka tarinoiden mukaan hautasi aarteita kyliensä liepeille ja jota johtivat komeasti kuninkaat! Koskela Vasaru (2016) tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei bjarmeja voida suoraan yhdistää mihinkään nykyiseen heimoon tai kansallisuuteen. Tähän voisi lisätä, ettei mitään olemassa olevaa voi suoraan liittää mihinkään menneeseen. Hän sijoittaa bjarmien maan myös suhteelliseen pohjoiseen Kantalahden korkeudelle ja Kuolan niemimaalle - ei monissa yhteyksissä mainitun Vienajoen rannoille.
Vahtola (2021) on puolestaan artikkelissaan Hämäläiset, kveenit, bjarmit kuvannut mielenkiintoisesti ja erityisesti paikannimistöllä perustellen hämäläisten keskeistä roolia pohjoisten seutujen varhaisessa historiassa. Pohjoisen nimistä on hänen mukaansa löydettävissä vahva hämäläinen pohja, joka ulottuu juonteina vesireittejä pitkin Vienan merelle asti - jopa Vienajoelle asti. Bjarmit olivat Vahtolan mukaan hämäläisiä ja asuivat nimenomaan vienosti virtaavan Vienajoen varrella! Vahtolan nimistöön perustuva analyysi on sinänsä vakuuttavaa, joskin artikkelia leimaa käsitteiden suomalainen ja hämäläinen leväperäinen - kansallisromanttisella vivahteella höystetty - käyttö. Ei muinainen Häme ollut sellainen valtiollinen toimija, joka olisi lähettänyt retkikuntia ympäri itäistä Fennoskandiaa. Luonnollisesti ei ollut mitään suomalaisuutta tai hämäläisyyttä hamaassa muinaisuudessa siten, miten me sen miellämme.
Rovaniemen seudun Ylikylä oli kevättulvista voimansa saaneiden niittyjensä ansiosta karja- ja erätalouteen pohjanneen kulttuurin varhaisia pohjoisia keskusalueita Tornionlaakson Kainuunkylän ja ehkä siis jopa niinkin etäisen alueen kuin Vienajoen rantojen ohella. (Vahtola 2020:178). Karjanpitoon pohjaava maanviljely, metsästys, turkisten havittelu sekä kalastus erämaajärvillä ja joen törmällä olivat leimallisesti itämerensuomalaisten heimojen elinkeinoja jo ammoisista ajoista lähtien. (Lang 2020: 262, 324, 328) Kyseessä oli kulttuurinen’kilpailuetu’, jonka turvin nämä yhteisöt levittäytyivät suhteellisen nopeasti pohjoiseen.
Tärkeää on korostaa sitä, ettei hämäläisillä suinkaan tarkoiteta nykyisin Tampereen, Lahden tai Hämeenlinnan ympäristössä asuvia ihmisiä, vaan puhutaan tyystin toisenlaisesta maailmasta - kulttuurista, joka säilytti syvimmän luonteensa ihan muualla kuin nykyisessä sydän-Hämeessä. Mantila (2000) puhuukin osuvasti muinaishämäläisestä kulttuurista.
Vahtola (2020, 2021) yhdistää aika yksioikoisesti bjarmit ja kveenit samaan hämäläisten heimoon. Bjarmit on laajasti hyväksytty uralilaiseen kieliperheeseen kuuluviksi kuten myös kveenit, mutta saagoissakaan kveenien Kainuunmaata ja bjarmien maata ei mielletty samaksi maaksi. Perämeren rannikon Kainuunmaa oli kuitenkin ehkä enemmän yhteyksissä Pohjanlahden rannikon yhteisöihin sekä Skandinaviaan ja bjarmit luontaisesti sisämaan ja pohjoisen eränkävijöihin ja pyyntikulttuureihin sekä toisaalta itään kauppareittien välityksellä. Heidän keskinäistä yhteyttä ja kielisukulaisuutta ei voine kieltää ja vaihdantayhteydet vesireittien välityksellä ovat olleet vilkkaat. Bjarmit saattoivat myös olla pirkkamiehiin verrattava ’ammattinimike’.
Raninen (2019) analysoi artikkelissaan mielenkiintoisesti hämäläisen heimon syntyvaiheita ja myös laajemmin muinaisten yhteisöjen olemusta, itseidentifiointia. Aika monet kansojen ja heimojen nimet ovat lopulta naapureiden antamia: toiseuden leimoja
Puhe etnisesti hämäläisistä asuttajista johtaa lopulta pahasti harhaan - kyse oli luultavasti kulttuurista, jossa oli elementtejä myöhemmin tunnistettavista saamelaisista, peräpohjalaisista, lappilaisista - niin ja nykyhämäläisistä sekä vienalaisista - myös muinaisista kveeneistä ja bjarmeista. Vuorovaikutussuhteet naapurikansoihin ja heimoihin vaikuttivat luonnollisesti paikallisten yhteisöjen kulttuurin kehitykseen.
Saarikivi on väitöskirjassaan (2006) pureutunut myös Vienajoen varren suomensukuisiin kieliin ja näiden kielten vaikutukseen pohjoisen venäjän murteisiin ja paikannimiin. Yhtä heimoa tuloksista on vaikea löytää. Itämerensuomalaisia piirteitä alueelta löytyy, mutta myös saamelaisia on asuttanut Vienanmeren rantoja ja lisäksi muitakin kenties jo kadonneita itämerensuomalaisia heimoja, jotka voisivat olla saagojen bjarmeja.
Menneisyyden tutkijan onkin syytä olla varovainen nojatessaan 1800-luvulla syntyneen kansallisuusaatteen käsitteisiin varhaisia asutusvirtauksia tutkiessaan ja selittäessään. Kansallisuustunne synnytettiin vasta 1800-luvulla. Heimoaatteen kyllästämien käsitteiden leväperäinen käyttö johtaa helposti harhapoluille ja pahimmillaan ajatuksiin muinaiskansoista, joilla oli ennen kaikkea loistava menneisyys. Mitä ihmisille merkitsivät esimerkiksi suomalaisuus, karjalaisuus ja hämäläisyys vuosisatoja - jopa 1000-vuotta sitten? Etninen alkuperä on meidän aikamme käsitteistöä ja tunne etnisyydestä tämän ajan murheita. Suomalaisuus on suomalaisuutta tänään ja suomalaisista puhuminen ennen 1800-lukua on harhaanjohtavaa.
Yhteisyyden tunnetta toki oli ihmisten kesken ennenkin ja esihistorian hämärän kätkemille pienyhteisöille oli yhteinen nimittäjä, mutta hierarkisesti organisoituneesta muinaisvaltiosta - puhumattakaan kansasta - tuo tunne on kaukana. Heimo-käsitteenä vie helposti ajatukset myös väärään suuntaan ja toiseen aikaan. Käsitteiden tarkoitus on kuvata todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja ymmärrettävästi. Käsitteiden avulla hahmotamme havaintomassasta mielekkäitä kokonaisuuksia. Historiallinen käsite luo sillan oman aikamme ja muinaisuuden välille. Kokonaan emme pääse irti käsitteiden kahleista, mutta niiden käytössä on oltava tarkkuutta.
Muinaisuudessa elossa selviytymisen lait ja niihin pohjaavat aineelliset ja henkiset kulttuurimuodot olivat luultavasti yhteisöllisyyden tunteen määräävimpiä osasia. Elinkeinon merkitys saattoi olla ratkaisevaa yhteisöllisyyden muotoutumisessa ja jopa kielten omaksumisessa. (Raninen 2019). Kieli kommunikaation välineenä sanotti aineellista todellisuutta, mutta muinaisen yhteisön kielellinen todellisuus oli moninaisempi kuin oman aikamme perspektiivistä helposti kuvitellaan. DNA-tutkimukset ovat vahvistaneet tämän moninaisen taustan. ( ks esim Saarikivi). Etenkin pohjoisen ääriolosuhteissa elämisen turvaamisen ensisijaisuus varmasti korostui. Selviytyminen edellytti sopeutumista.
Itämerensuomalaisten heimojen kielen levittäytymistä ensin Suomenlahden etelärannikolta lahden pohjoispuolelle ja siitä edelleen varsin nopeasti hiipien kohti pohjoista ja itää selittää varmasti merkittäviltä osin karjanhoitoon ja pienimuotoiseen maanviljelyyn nojaavan erätalouden eteneminen ja omaksuminen. Tehokkaimmat elämisen keinot ovat lopulta syrjäyttäneet muut ja tuon kulttuurin kieli on omaksuttu omaksi kieleksi. Taloudellisuuden ankara logiikka on toiminut myös muinaisuudessa. Tehokkuus on luonut väestönkasvu, mikä on lisännyt liikettä väljemmille vesille. Menetys on luonut paineita muille yhteisöille omaksua uutta ja vaihtaa vaikkapa kieltä. Tätä uuden omaksumista voimme todistaa oman aikamme englanninkielisen valtakulttuurin leviämisenä.
Uusimpien tutkimusten mukaan itämerensuomalaisten eteneminen - ainakin siis kielen osalta - on ollut siis suhteellisen nopeaa. Aika laaja yhteisymmärrys on nyt siitä, että myöhäiskantasuomen syntyalue on ollut jossakin pohjois-Viron rannikon paikkeilla. (Lang 2020 278-279, Salo 2001, Kallio 2018). Pieneltä alueelta kielitieteen ja arkeologian tulokset yhdistettyinä genetiikkaan ovat mullistaneet aiemmat käsitykset Suomen alueen varhaisesta asutushistoriasta. Itämerensuomalaiset kieliryhmät ovat verrattain myöhäisiä rautakauden ajan saapujia ja tänne aiemmin saapuneissa saamenkielissä on selviä merkkejä vieläkin varhaisemmista jo kadonneista muinaiskielistä. (esim Lang 2020: 242-330). Kieli ja elinkeinot ovat syrjäytyneet, eivät niinkään ihmiset, vaikka myös geneettisiä pullonkauloja on menneisyydessä ollut ja taudit sekä ankara ilmasto luoneet väestötyhjiöitä.
Aikio (2012) analysoi mainiossa artikkelissaan muiden muassa sitä, miten tunne samasta kansasta syntyy ja mitä tekijöitä siinä on taustalla. Kieli ei ole suinkaan ainoa etnisen ryhmäidentiteetin ”synnyttäjä”.
Hyvä kysymys lienee se, että näkyisikö kielialueen pohjoisesssa murroskohdassa viitteitä tuosta pohjoisten heimojen liikkeestä, liike-energian syistä ja tavoista myöhemmiltä ajoilta? Näyttää nimittäin siltä, että nimenomaan väestöjen reuna-alueet ovat "museoineet” kulttuurin varhaisia piirteitä parhaiten. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi murteissa. Laajemmassa historiallisessa perspektiivissä itämerensuomalaisten laajenemisen dynamiikka jatkui yhtäjaksoisesti ainakin 1700-luvulle.
Häme ja hämäläiset sanoina tarkoittivat siis ilmeisesti ulkopuolisille niitä sisämaan asujia, jotka elättivät itsensä paljolti metsän antamilla ja karjanhoidolla, vastakohtana rannikoiden suomalaisille, jotka säilyttivät yhteydet tiiviinä etelärannalle Viroon ja saivat myös vaikutteita Skandinaviasta, sekä hieman myöhemmin Laatokan rantojen karjalaisille - toisaalta salomaiden aidommin pyyntikulttuurista eläneille lappalaisille eli saamelaisille. Hämäläis-liitteen paikannimille antoivatkin nimenomaan naapuriyhteisöt, jotka eivät pitäneet itseään 'hämäläisinä'. (Raninen 2019, Salo 2001). Häme-sanana on levinnyt laajalle (ks. esim. karttapaikka.fi > haku hämeen* alla) ja kuvastaa hyvin näiden erätalouteen nojanneiden pienyhteisöjen laajaa liikehdintää nykyisen Suomen alueella ja laajemmaltikin. Toisaalta nimien avulla on mahdollista rajata hämäläisten maata muiden heimojen maista.
 |
| Hämeen* nimien esiintyminen Suomessa - vain rannikoilta ja sydän-Hämeestä puuttuvat hämäläisten "leimoja". |
Voi myös pohtia sitä, että olivatko varsinaiset ”suomalaiset” ja hämäläiset todellisuudessa kuinka eri heimoa? Monissa tutkimuksissa puhutaan myös yleisesti ”muinaislänsisuomalaisesta” tai vähintään muinaishämäläisestä kulttuurista ja kielestä (ks. esim. Häkkinen 2014, Kallio 2018). Muinaishämeen murteesta ei Kallion (2013) mukaan omana murteenaan voi edes puhua. Hämäläiset piirteet olivat vanhoja länsisuomalaisuuksia, joista jäivät puuttumaan varsinaissuomalaiset ja pohjalaiset innovaatiot. Muinaishämeessä säilyivät pohjoiskantasuomen piirteet puhtaimpina. Näin hämäläisyys näyttäytyy laajan levikkinsäkin perusteella enemmän Suomenlahden pohjoispuolisten itämerensuomalaisten sisämaan pienyhteisöjen laatusanana. He olivat itämerensuomalaisten pohjoisen murrealueen läntistä haaraa - hitaita hämäläisiä, jotka jääräpäisinä vaalivat muinaisia elintapojaan ja eivätkä jääneet aloilleen maata viljelemään, vaan karkasivat välistä metsiin ja ajautuivat pitkällekin retkillään kuin läntiset viikingit ikään.
Karjalaiset olivat myös vahva eränkävijäyhteisö - muuten nykykäsityksen mukaan juuriltaan vahvasti kielellisesti hämäläisten kanssa samoja pohjoisitämerensuomalaisia heimoja. Geneettisesti asia on kokonaan toinen. Kontaktit Laatokan rannoilla asustaneiden yhteisöjen ja myöhemmin idän valtojen kanssa muokkasivat heistä karjalaisia: kulttuuriltaan, uskoltaan ja myös kieleltään.
Muinaislänsisuomen ja muinaiskarjalan yhteistä pohjoiskantasuomen murretta on puhuttu 2000 vuotta sitten eli ajanlaskumme alussa pienehköllä alueella lounaisimmassa Suomessa. Itämerensuomalaiset heimot tulivat nykyisen Hämeen alueelle vasta n 300-luvulla ja siitä matka jatkui pohjoiseen ja itään. 700 -luvulle mennessä itämerensuomalaiset yhteisöt saavuttivat luoteisen Laatokan, mikä oli pohja muinaiskarjalan kielelle. Yhteydet heikkenivät etelään ja länteen. Tuolloin viikinkien retkien yhteydessä avautui vanha vesireitti itään ja itämerensuomalaisia heimoja liikuskeli verraten laajalla alueella Suomenlahdelta Vienanmerelle. (Kallio 2018: 5-6). ”Hämäläiset” bjarmit olivat siis todennäköisesti osittain itämerensuomalaisia yhteisöjä, jotka levittäytyivät helminauhan tavoin vesireittien rannoille. Myös Vienan rantojen metsäsaamelaiset ovat voineet olla viikinkien mainitsemia bjarmeja. (Kallio mt.) Se ennakkoluuloinen käsitys, etteivät saamelaiset olisi harjoittaneet esihistoriassa maanviljelyä kumoutuu viimeistään Pihan (2021) väitöskirjassa.
Karjalaiset ovat luoteisen Laatokan rannan yhteisöistä ponnistanut heimo, joka muiden itämerensuomalaisten heimojen tavoin levittäytyi edelleen kohti pohjoista. Karjalan ”heimon” liikkeet on tunnistettavissa laajasti myös pohjoisessa. Iijoen, Simojen ja Kemijoen kautta kulkevat karjalaisten paikannimien reitit pohjoiseen. Huomattavaa on, että ihan pohjoisessa on karjalanimien reitti Sodankylästä kohti Enontekiötä. Castrenin matkakuvauksessa vuodelta 1838 Peltovuoman Erkki Enontekiöltä muistelikin omia sukujuuriaan Vienan Karjalassa.
 |
| Karjalan* nimien esiintyminen pohjoisessa. |
Karjalaisten pohjoisiin reitteihin voidaan verrata hämäläisiin viittaavia paikannimiä ja saadaan seuraavanlainen kuva:
 |
| Hämeen* nimien esiintyminen pohjoisessa. |
Häme ja Karjala nimet limittyvät pohjoisessa toisiinsa. Kuvasta on vaikea hahmottaa ’reviirejä’. Ajalliset kerrostumat jäävät täysin piiloon.
Merkittävässä asemassa ollut karjatalous nojasi suurimmalta osin luonnonniittyihin. Muinaiseen hämäläisyyteen liittyy myös vahvasti pakanallisuus. Kun sekä varsinainen suomalaisuus että karjalaisuus syntyivät tiiviissä vuorovaikutuksessa lännen ja idän nousevien kristillisten valtojen kanssa, säilyttävät sisämaan eränkävijät pisimpään luontonsa suhteellisen liikkuvina kairan kiertäjinä. Kielikin näyttää pysyneen ’puhtaimpana’ pohjoiskantasuomena. Nykyisen Suomen alueelle syntyi jatkumo rannikon ruotsalaistuneen väestön ja toisessa päässä sisämaan pyyntiväestön eli saamelaisten esi-isien väliin. Tuon jatkumon väliin sijoittuivat muinaishämäläiset eräyhteisöt, metsästyksen jumalan Tapion kansa.
Karjalaisuus on joka tapauksessa näkyvänä piirteenä myös ja erityisesti Kemijokivarressa, Rovaniemen alueella puhutussa murteessa. Muinaiskarjalan kielen piirteitä on jäänyt elämään sanoissa ja paikannimissä (Mantila 2000).
Salminen ja Salonen (2021) kirjoittavat ajatuksia herättelevässä artikkelissaan keskiaikaisen ihmisen identifioitumisesta erilaisiin yhteisöihin ja vuorovaikutussuhteiden roolista siinä. Elinkeinot ja pitäjät näyttelivät keskeistä roolia keskiajan ja uuden ajan alun ihmisen itseidentifikaatiossa. Tutkijan päässä kartta tahtoo olla asemoitu valmiiksi niin, että vaikutukset liikkuvat aina tiettyyn suuntaan olipa se sitten etelästä pohjoiseen tai lännestä itään. Tutkijoiden voi olla vaikeaa nähdä perinteisistä ajattelumalleista poikkeavia vaikutusvirtauksia. Suomen historiassa vaikutukset ovat kirjoissa ja mielissä kulkeneet aika usein lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Keksinnöt ja vuorovaikutuksessa syntyneet materiaaliset ja kulttuuriset innovaatiot ovat kuitenkin liikkuneet eri suuntiin. Asutus on laajentunut asumattomille alueille, vaikka ”asumattomia” alueita ei ole ollutkaan jääkauden jälkeen. Asumattomuus käsitteenä on myös näitä kivijalalle rakennetuista taloista maailmaa katselleiden ihmisten sanoja.
Saagojen tiedot siitä, että bjarmit pakenivat venäläisten (karjalaisten) tuloa bjarmiaan ja nimistöanalyysin tulokset hämäläisnimien leviämisestä laajalle Vienaan yhdistettyinä perimätietoon rovaniemeläisten vienalaisesta alkuperästä luovat kiinnostavan näkökulman pakanallisen eränkävijäkansan kohtaloon - eivätkä ne ole missään nimessä keskenään täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä nyt ajatellaan itämerensuomalaisten heimojen liikeistä. Päinvastoin. Tästä hedelmällisestä sekametelisopasta on kenties hahmotettavissa ymmärrettävä kokonaiskuva.
Rautakauden muinais-Hämeen alueesta kehittyi yksi itämerensuomalaisten heimojen Suomenlahden pohjoispuolisen alueen väestökeskuksista varsinaisen Suomen, Laatokan Karjalan ja Pohjanmaan Kyrönjoen ohella. (esim. Koivunen 1985). Karjanhoidosta ja eränkäynnistä elantonsa hankkineet naapureiden hämäläisiksikin nimittämät yhteisöt levittäytyivät vähitellen kohti itää ja pohjoista vesireitteihin tukien; pisimpään nämä yhteisöt säilyttivät omaleimaisuutensa nimenomaan pohjoisen suurten virtojen varrella erämaiden syleilyssä samalla kun ydinalueet alistettiin ”ristiretkillä” sivistyksen kultaiseen häkkiin.
Muinaisten ihmisten reittiä pohjoiseen voisi valottaa joutti / joutsi -sanan esiintyminen. Kartasta voi hahmottaa väylän, jolle jousia on"tippunut". Joutti / joutsi tarkoittaa metsästäjäyhteisölle tärkeästä jousi-asetta. Se merkitsee erityisesti jousen kaarta ja sanaa on käytetty kaaren mallisten paikkojen nimeämisessä. (Vahtola 2020, 183, Suomen etymol. sankirja). Paikannimen levinneisyys on hämmästyttävän tarkkarajainen ainakin karttapaikka-haun perusteella. Paljastaako se muinaisten eränkävijöiden pohjanreitin?
 |
| Joutti* / Joutsi* paikannimen esiintyminen eränkävijöiden "pohjan polulla". |
Eränkävijöiden idän reitistä pohjoisen suuntaan käy hyvänä esimerkkinä sortovaara-sanan esiintyminen - sitä löytyy vain Rovaniemen pohjoispuolelta ja Pohjois-Karjalasta. Valitettavasti karttapaikka rajautuu idässä Suomen itärajaan ja näin Vienan ja muun karjalaisen alueen nimistö jää haun ulkopuolelle. Sortoaitaa tarkoittava sana ..
Idän ja lännen organisoitujen valtojen paineessa ja erämaiden antimien houkuttelemana muinaisten itämerensuomalaisten heimoyhteisöjen eränkäynti ja sitä myöden asutus suuntautui yhä enemmän pohjoiseen eläen vuorovaikutuksessa naapureidensa kanssa. (Vahtola 2021). Vuorovaikutus, kanssakäyminen toisen yhteisön kanssa synnyttää uutta, jota ei voi vetää vain yhteenlaskuna osista. Syntynyt uusi ei ole enää vanhaa.
 |
Karttapaikan haulla Hämeen* nimen esiintymisten sekä Voionmaan (1947), Vahtolan (2021) ja Koskela Vasarun (2016) tutkimusten pohjalta tehty ylimalkainen hahmotelma pohjoisten itämerensuomalaisten yhteisöjen asuin- ja eräalueista n. 1 vuosituhannen alussa. Teknisistä syistä kartat on ahdistettu nykyisen Suomen rajoihin. |
Muinaishämäläisestä eränkäyntikulttuurista puhuttaessa ei siis ollut kyseessä organisoituneesta valtapiirinsä laajentamiseen pyrkineestä organisaatiosta - valtiosta tai kansasta puhumattakaan - vaan melko samaa kieltä puhuvien ja samalla tavalla elävien sukujen ja pienyhteisöjen heimoverkostosta, joka erosi naapureistaan enemmän tai vähemmän. Tärkeää on muistaa, ettei ollut mitään hämäläisten tai länsisuomalaisen tai karjalaisten heimovaltiota tai jaloa aatetta. (Ks esim Raninen 2019). Siitähän ei voida puhua myöskään viikinkiyhteisöjen kohdalla. Tietyissä tilanteissa suotuisan ilmaston ja sopivien elinkeinojen myötävaikutuksesta seurasi väestönkasvua, mikä johti paineeseen lähteä kauemmas elantoa hakemaan.
Islantilaissaagojen maailma, jossa syntyy vaikutelma päättömästi sinne tänne säntäilevistä retkikunnista ja keskenään taistelevista klaaneista antaakin ehkä lopulta todenmukaisimman kuvan menneen maailman elämästä. Viime kädessä henkiin jääminen ja selviäminen sekasortoisessa maailmassa muuttuvien luonnonvoimien armoilla olivat tärkeimpinä liikkeelle saavia voimina.
Itämerensuomalaiset Suomenlahden pohjoispuolen sisämaan pienyhteisöt (siis nuo muinaiset hämäläiset ja karjalaiset) liikkuivat kohti pohjoista uusien riistamaiden ja kalavesien perässä karjaa kasvattaen. Tuottoisa turkiskauppa toimi yhtenä motiivina hakeutua yhä etäämmälle. Talous ja talouden lait ohjasivat ihmisiä myös muinaisuudessa. Etäisyys etelämpää pohjanperille on pitkä ja edellytti varmasti nopeasti pysyvän asutuksen syntyä, eräänlaisia ’etappeja’. Hämeen eränkäynti kehittyi eittämättä myös sydänmailla ja jossakin määrin eriytyi pohjoisten erämaiden yhteisöjen kulttuurista. Riistan vähetessä ja viljan viljelyn vallatesssa alaa vanha hämäläinen erätalous vähitellen katosi ”lähtömailtaan” intensiivisemmän maatalouden vallatessa alaa.
Pohjoisen itämerensuomalaisten hämäläiseksi nimitetyn väestön erätalouden keskeisimpiä piirteitä olivat jokivarsien luonnonniityjen hyödyntäminen karjankasvatuksessa, eränkäynti ja kaukokalastus erämaajärvillä, tiiviit yhteydet saamelaisiin sekä kaupankäynti etenkin markkinoilla kysytyillä turkiksilla. (Vahtola 2021). Kaikki piirteitä, jotka voi tunnistaa vanhoiksi tornio- ja kemijokivartisten - myös rovaniemeläisen Halvarin suvun - elon hankinnan keinoiksi.
Itämerensuomalaisten eränkäynnin alueet - pohjoisessa siis Kainuunmaa ja Vienanmeren bjarmien maa - kietoutuivat yhdeksi pohjoisen havumetsävyöhykkeen talousvyöhykkeeksi ennen organisoitujen valtioiden muodostumista. Kyseessä oli myös siirtymävyöhyke puhtaasti pyyntitaloudesta eläneiden saamelaisten ja toisaalta maanviljelykseen suuntautuneiden suomalaisten, slaavilaisten ja skandinaavien heimoyhteisöjen välissä.
Viikinkien saagat puhuvat kveenien Kainuunmaasta, jossa oli siis oli oma kuningaskin Faravid - jolla lienee tarkoitettu lähinnä jotakuta alueen heimon vanhinta. Kyröjoen ympäristö Pohjanmaalla on ikivanhaa rautakautista kulttuuriseutua ja Pohjanmaan kielelliset ja kulttuuriset yhteydet ovat Rovaniemen seudulle ilmeiset tuota kielessämme niin kuuluisaa h-äännettä myöten, joka on reliikki eli jäänne muinaisesta suomesta ja säilynyt jäänteenä niin pohjalaisissa murteissa kun karjalan kielessä ja vepsässä. Täysin se ei ole keinotekoisesta yleiskielestäkään kadonnut.
Värikkäät asusteet ja kimaltelevat korut on liitetty usein myös seudun alkuperäisasukkaisiin saamelaisiin. Rovaniemen nimistö, etenkin jokivarsien ulkopuolisten erämaiden ja vesistöjen viittaa sekin vahvaan ja pitkään jatkuneeseen saamen kansan läsnäoloon pitäjässä. Paikalliseen murteen on jäänyt paljon jälkiä saamenkielistä eri aikakausilta.
Perimätieto vahvistaa sen, mikä on ilmeistä. Poro oli jo varhain myös monelle rovaniemeläissuvulle tärkeä osa elämää ja yhteydet Kemin Lappiin olivat vilkkaat. Erityisesti Kittilän lapinkylä Ounasjoen ylävirrassa oli helposti saavutettavissa ja sekä sukunimien että paikannimien perusteella suhteet sinne olivat hyvin kiinteät. Ylikyläläisten sukujen eränkäyntimaat kiertyvät juuri Ounasjoenmaan yläosien molemmin puolin. Samoja erämaita ja kalavesiä käyttivät sekä saamelaiset että pohjoiset itämerensuomalaiset yhteisöt.
Saamen kansa edusti alueen vanhinta historialliselle ajalle jatkunutta asutusta, joka ei hävinnyt minnekään vain toi oman merkittävän panoksensa alueen kulttuurin kehitykseen. Yhteyksillä Lappiin ja tiivis vuorovaikutus saamelaisten kanssa ovat pitkä historiallinen jatkumo - tulevathan sanat saame ja Häme samasta kantasanasta sämä. (Lehtola 2008, Aikio 2012, Suomen etymologinen sanakirja: Häme). Kulttuurien rajapintojen ihmisillä oli vilkasta vuorovaikutusta, eikä arkinen elämä eronnut metsäsaamelaisen ja pohjoisen erätalonpojan välillä kovinkaan paljoa. Elonviljaa oli tarjolla joissa, järvissä ja metsissä, mutta ilman työtä ja osaamista ne jäivät pelkäksi saalistajan päiväuneksi. Suomalaisheimojen levittäytyminen saamelaisten alueelle johtui lähinnä talouden dynamiikasta ja sen seurannaisvaikutuksista kuten väestönkasvusta. Pohjoisten alueiden asutukseen sekaantuivat Ruotsin ja Novgorodin valtapoliittiset intressit.
Hämäläisiä ja karjalaisia nuoremman ”ruotsalaistuneista” karjalaisista syntyneen ja kaskiviljelyyn nojanneiden savolaisten sukujen muuttoaalto näkyi myös Rovaniemen seudulla 1500-luvun lopulla, mutta suuntautui ehkä kuitenkin enemmän olemassa olevien asutuskeskittymien ulkopuolelle. (Enbuske 2008) Merkillepantava asia on, että savolaisten ekspansio jätti lopulta varsin vähän pysyviä piirteitä paikalliseen murteeseen tai kulttuuriin. Tästä hyvänä esimerkkinä käy se, ettei vanhasuomalainen jäänne h-hävinnyt kielestä toisin kuin Pohjois-Pohjanmaalla. Savolaiset muuttajat ”palauttivat” sen käytön omaan puheeseensa. Kaskiviljelykään ei kovin pitkään jatkunut, vaan savolaiset sulautuivat paikalliseen kulttuuriin hyvin pian - pohjoisen metsät ja ilmasto eivät ehkä olleet raivausta enempää otollisia kaskiviljelylle. Jokivarsien niityt ja jänkien heinikot sekä niiden hyödyntämiseen kehittyneet menetelmät veivät helppoudessaan voiton. Savolainen kansa sulautui Peräpohjolan väestöön vahvistaen sen muinaiskarjalaista kulttuurista perimää.
Savolaisista suvuista monet olivat sukunimen perusteella lähtöisin Karjalan puolelta (Jääski > Jääskeläinen > Jääskö) ja eräs hieman epävarma seikka on se, että kuinka "savolaisia" nämä suvut todellisuudessa olivat. Savolainen heimohan syntyi karjalaisen ja hämäläisen eränkäynnin risteyskohdassa ”ruotsalaistuneista” karjalaisista. (Raninen 2019, Vahtola 2021, Enbuske 2008). Muutto eteläisestä Karjalasta Peräpohjolaan saattoi tapahtua hyvinkin nopeasti parissa, kolmessa sukupolvessa. Fellmanin (1906) mukaan nimenomaan karjalaistaustaisia sukuja siirtyi Ounasjokivarteen Ylikylän keskuskylästä.
Rovaniemen seutu on historiansa aikana ollut idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä tulleiden vaikutusten ja asutusvirtausten risteyksessä - aito kulttuurien kohtaamispiste. Alueen kulttuurin vankin pohja on ikivanhassa pohjoisessa erätalouskulttuurissa, joka säilytti asemansa pisimpään pohjan perillä luonnonvarojen tehokkaimman hyödyntämisen mahdollistaneena elämisen keinona. Pohjoinen maa oli myös etäällä vallan linnakkeista ja etäisyys noihin linnakkeisiin tuo tunnetusti suojaa, mahdollisuuden säilyttää omaperäistä kulttuuria, tilaa elää tavallaan.
Halvarin talon otti 1660-luvulla haltuunsa Heikki Matinpoika, josta tuli pitkäaikainen ja ilmeisen pystyvä isäntä tuohon tuolloin nykyisen kylän pohjoisosassa sijainneeseen tilaan. (Enbuske 1996). Mistä Heikki oli pois? Väätin mukaan hän saattoi olla Ounasjokivarren Jääskeläisen sukua, tähän viittaisi patronyymi Matinpoika (Matti Jääskeläinen) sekä se, että ounasjokilainen Tarkiaisen isäntä vakuutti Heikin luottokelpoisuutta Kemin käräjillä tämän hakiessa Halvaria viljelykseensä. ((Väätti 2021, 221). Myös Halvarin talosta erkautuneen Vitikan talon isäntänä oli 1600-luvun alussa Matti Heikinpoika, jonka poika Heikki Matinpoika olisi myös hyvin voinut olla (Väätti 2021, 224). Vitikka oli itseasiassa aiemmin Halvarin talosta erkaantunut tila. Jäljet juontuvat joka tapauksessa vahvasti Ounasjokivarteen. Vain DNA-testi voi tuoda lisävalaistusta Heikki Matinpojan syntyperään.
Vuonna 2023 Heikki Matinpojan jälkeisille tehdyt viimeisimmät tarkat DNA-analyysit vahvistavat sen, että Heikki Matinpojan esi-isät kuuluvat nk. siperialaiseen n-klaaniin. Suvun suora yhteys savolaiseen muuttoaaltoon on melko varmasti poissuljettu. Savolais-karjalaiset suvut kuuluvat toki myös samaan itäiseen haploryhmään N, mutta tarkempi analyysi osoittaa, että geneettisen sukupuun haarat erosivat jo viimeistään 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua toisistaan todennäköisesti jossakin Ural-vuoriston suunnalla. Heikki ei tullut siis savolaisten sotapakolaisten pohjoisen muuttoaallossa Kemijokivarteen. Tällä hetkellä lähimmät harvat geneettiset isälinjaiset yhteydet löytyvät Itämeren rannoilta: Suomen Satakunnan alueelta, Ruotsin länsirannikolta ja eteläisestä Baltiasta. Venäjän myyttinen hallitsijasuku Rurikit ja Liettuan ruhtinassuku Gediminit ovat läheisempää sukua (Y-kromosomin puolelta) Heikki Matinpojalle kuin monet tunnetut suomalaiset suvut.
Tässä yhteydessä on muistutettava siitä, että lapsella on aina kaksi vanhempaa ja ihmisen sukupuussa juuristo, jonka haarojen moninaisuus luo jokaiselle suvulle oman ainutkertaisen kontekstinsa. Heikki Matinpojan esi-isien vaellusreitti pohjoisen suuntaan on siis eteläisempi ja läntisempi kuin valtaosan suomalaisista n-linjan suvuista. Tämä kuva toki tarkentuu, kun näytteitä tulee lisää.
 |
| Suomalaisten (itämeren suomalaisten kielten puhujien) esivanhempien siirtyminen Volgalta Itämerelle ja Pohjois-Viron kautta Suomeen ja Keski-Ruotsiin pronssi- ja rautakauden kuluessa Valter Langin 2020 mukaan |
Tietokoneen tekemä arvio Heikki Matinpojan y-haplon reitistä ”Volgan mutkasta” Suomeen. Reitti sopii varsin hyvin yhteen ylemmässä kuvassa näkyvässä Valter Langin esittämästä arviosta länsiuralilaisten eteläisen / lounaisen haaran siirtymisestä Itämeren alueelle. Lähde: FamilyTree Dna. Näihin karttoihin on lisättävä huomautus, että ne ovat varsin viitteellisiä ja myös osin viihteellisiä tietokoneen mallinnuksia testien antajien antamista tiedoista.
 |
| Heikki Matinpojan y-haploryhmän sukupuun haaran L-1025 levinneisyys. Sattuu kumman sopivasti varjagi-tarinoihin, legendoihin itäisistä viikingeistä. Ihmiset ovat liikkuneet ennenkin ja ilman passeja tai viisumeita! |
 |
Vastaava savolaisten sukujen isälinjojen reitti nykyisen Suomen alueelle noudattelee länsiuralilaisten luoteista reittiä. Lähde: FamilyTree Dna).
|
Nykyisen tiedon valossa näyttää siltä, että Heikin varhaisten esi-isien suvun haploryhmien liikkeet sopivat yllättävän hyvin Valter Langin (2020: esim. 269-270) hahmottelemaan uralilaisten tuloon Baltiaan ja Itämeren piiriin sekä yhteisöjen leviämiseen pohjoiseen. Reitti eteläisestä Baltiasta kohti pohjoista on todennäköisesti vielä läntisempi kuin yllä olevan tietokoneen hahmottaman kuvan reitti. Geneettisiä lähisukulaisia on löytynyt enemmän Suomesta, mutta haploryhmän lähimpiä sukuhaaroja löytyy erityisesti Ruotsista. Koska kyseessä on harvinainen Y-haploryhmä ja testattu populaatio vielä kovin pieni, niin vielä ei voi sanoa varmuudella isälinjan reitistä mitään tarkempaa. Kaikki on oikeastaan aikamoista spekulaatiota. DNA-tulosten perusteella voidaan sanoa, että talonnimi 1600-luvulla - suomalaisittain kirjoitettu skandinaavisperäinen Halvari - on hyvinkin kuvaava ja oikeaan osuva: itäiset juuret läntisellä höystöllä!
Mahdollista on, että Halvarin suvun isälinja periytyy niistä yhteisöistä, jotka levittäytyivät viikinkiaikana pitkin rannikoita ja jokivarsien kulkureittejä ympäri Itämeren allasta. Heikki Matinpojan alkuperä viittaa vahvasti nykyiseen läntiseen Suomeen ja mahdollisesti Ruotsin alueelle. Tämä vahvistaisi sitä, että hän kuului niihin vanhoihin rovaniemeläisiin sukuihin, jotka olivat asuttaneet Perämeren rannikkoa ja jokivarsia ainakin varhaiselta keskiajalta asti. Historian saatossa heitä on nimitetty esimerkiksi kveeneiksi.
Viimeistään 1700-luvun puolivälissä Halvarin talo siirtyi Kemihaaran ja Rovaniemen (Saarenkylän ja Ylikylän) rajalle. 1600-luvulla ja 1700-luvuilla tila sijaitsi kuitenkin selvästi Ounasjokea ylävirtaan ja mainitaan säännönmukaisesti Rovaniemen kylän ensimmäisenä talona. (Enbuske 1996). Alla olevista kuvista ylimmässä Heikki Matinpoika Halvari on puolella manttaalillaan vuoden 1681 Rovaniemen maakirjan ensimmäinen tilallinen ennen Kerttulaa, Hannia, Maunua ja Kunnaria. Alemmissa kuvissa edellisen poika Matti on niin ikään Rovaniemen kylän ensimmäinen tilallinen maakirjassa vuosina 1692 ja 1695.
Tila nousi Heikki Matinpojan isännöimänä veronmaksukyvyttömyydestä kertovasta veroautiosta vakaaksi puolen manttaalin veroa maksavaksi tilaksi. (Enbuske 1996). Heikki ei ollut köyhä mies, vaan pystyi vaikeinakin aikoina palkkaamaan palvelijan. (Väätti 2021, 221).
Heikki Matinpoika toimi myös 1690-luvulla useilla Kemin käräjillä lautamiehenä, mikä kuvastaa yhteisön luottoa mieheen. Tuolloin hän oli jo jättänyt talon isännyyden pojalleen Matti Heikinpojalle ja aikaa jäi luottamustoimille pitäjän keskuksessa Kemissä. Alla olevassa kuvassa luetellaan Kemin käräjien lautamiehiä vuodelta 1692. Heikki Halvari on vasemmanpuoleisen listan alimmaisena. Alemmassa kuvassa näkyy suurennettuna Hendrich Halfwari. Ensimmäisillä käräjillään hän vannoi ’virkavalan’.
’
Heikki ei ollut käräjillä ainoastaan tuomioita antamassa, vaan joutui ainakin kerran sinne myös haastetuksi: yhdellä pyyntiretkellään pitäjän pohjoisosassa he nappasivat Poikelan isännän kanssa sodankyläläisen lapinmiehen kaataman peuran lihat mukaansa. Tästä heidät haastoi itse kirkkoherra Bonelius käräjille. Käräjät tuomitsi heidät korvaamaan lapinkylän asukkaalle lihat. (Enbuske 1996). Halvarista lähdettiinkin mielellään pohjoisen suuntaan metsälle ja kalalle. Tätä eränkäyntiä vahvistavat pitäjän pohjoisosan muutamat Halvari-nimet. (kuva alla)
Heikki Matinpoika oli myös lohitalonpoikia, josta kertoo se, että vuoden 1686 lohenkalastuksen maakirjassa hänet on kirjattu osakkaaksi Rovaniemen lohipatoon. Heikin nimi on lohimaakirjan ensimmäisenä puolen manttaalin osuudella. Rovaniemen lohipato oli Ounasjoen kylän kanssa yhteinen ja meni joen poikki todennäköisesti nykyisen Ylikylän pohjoisosan kohdalla juurikin Halvarin talon lähellä. (Väätti 2021, 218).
Kemijoki oli Euroopan merkittävimpiä lohijokia. Suurimmat lohisaaliit nostettiin Kemijoen alajuoksulta, mutta riitti lohta padottavaksi Rovaniemen korkeudella asti. Oikeus lohenpyyntiin säilyi myöhemmin suvussa ja mainittiin myös Nampajärven perunkirjoissa vielä 1800-luvun puolivälissä kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Huomattavaa on, etteivät lohiregaaliin olleet oikeutettuja kuin paikkakunnan vanhimmat perintötilat.
Hengissä pysymisen lähteitä oli siis 1600-luvun rovaniemeläisessä talossa monta. Ounasjokisuun tulvaniittyjen ansioista karjoilla oli viljavat ja suhteellisen helppohoitoiset luonnonniityt. Karjankasvatus antoi vakautta, turvaa - ja maitotuotteita ajoittain myyntiin asti. Kylän valtasuoni Ounasjoki virtasi vuolaana kylän läpi ja sitä myöten lohi oli yksi elämän tukijaloista. Unohtaa ei sovi rovaniemeläisten intohimoa kaupankäyntiä ja järvikalastusta. Metsästys Rovaniemen yläpuolen erämaissa toi kaivattua leivän lisuketta moneen taloon. Erityisesti Halvarin talossa näyttää olleen eränkäynnillä suurta merkitystä. Elettiin luonnossa ja luonnosta - ja liikuttiin laajoilla alueilla.
Tietysti kaikesta maasta saadusta tuotosta halusi ja otti verottaja oman osuutensa. Mielenkiintoinen tutkimuksen haara olisi selvittää sitä, miten ihmisten "verosuunnittelu" vaikutti heidän tekemisiinsä tuolloin 1600- ja 1700-luvuilla? Kyllä ihmiset ymmärsivät sen, mitä verotetaan ja miten toimia niin, ettei verorasitus olisi käynyt liian raskaaksi. Halvari oli puolella manttaalillaan veronmaksukyvyltään kylän vankkaa keskikastia. Tilan koko varmasti myös ”pakotti” monipuolistamaan elinkeinovalikoimaa ja hankkimaan leivän lisuketta. Eikä voi poissulkea sitä seikkaa, että toisilla isännillä "veri veti" erämaihin ja maanviljelystyöt kiinnostivat vähemmän. Tässä näyttäisi olevan eroja eri talojen ja sukujen välillä. Oliko kenties kysymyksessä vanhoista perinteistä, vai vain yksittäisten isäntien päätöksistä? Naisten roolia ei voi väheksyä. Toinen isäntä keskittyi tilan hoitoon, toisen katse suuntautui enemmän erämaihin kalan ja riistan perään. Kaikkea käytössä ollutta varallisuutta ei löydä verokirjoista. Halvarin talossa ei jumituttu oman kylän perinteisille niittymaille.
Heikki Matinpoika Halvari selviytyi pohjoisen maan ankarissa olosuhteissa. Varmasti hänellä oli tietoa ja taitoa, tahtoa pärjätä - merkittävimmäksi nousee kuitenkin puhdas onni ja sattuma. Huonolla tuurilla sisuksiin tarttunut tappava virus olisi voinut viedä pohjan kaikelta työltä. Katovuodet vaativat myös usein veronsa korkeina kuolleisuuslukuina ja tilojen autiotumisina. Ehkäpä halvarilaisia suojasi verrattain monipuolinen elinkeinovalikoima. Vaikka elämän täytti työ, niin toisaalta aina oli oksa, johon tarttua. Yhteisön luottamus mieheen heijastuu siinä, miten Heikki Matinpoika toimi pitkään pitäjän luottamusasemassa eli lautamiehenä käräjillä.
Käräjiä istuttiin pitäjän keskuksessa Kemissä, johon ei helposti pääse.
Heikin jälkeen Halvarin isännäksi tuli poika Matti Heikinpoika. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla kovin pitkään talon isäntänä ennen kuolemaansa ja vetovastuu siirtyi toiselle veljelle. (Enbuske 1996). Talojen menestys ja jatko olivat siis pienestä kiinni ja isäntäväen terveys paljon vartijana. Pääsi Matti sentään ainakin kerran käräjille niittyjen raivaamista koskeneessa kiistassa.
Heikin pojanpoika Matti Matinpoika sen sijaan on jättänyt runsaasti jälkiä aikakirjoihin ja esiintyy käräjillä useissa yhteyksissä. Hänestä löytyy myös rippikirjoista säännölliset merkinnät. Halvarin talon isäntää Matista ei tullut, eikä hän liioin päässyt lautamieheksi - päinvastoin hän oli usein napit vastakkain maallisen ja hengellisen esivallan kanssa. Matti Matinpoika oli käräjillä useimmiten vastaajan asemassa syytettyjen penkillä. Kerran hän joutui Kemiin käräjille vastaamaan kortinpeluusta kirkonmenojen aikaan. Toisella kertaa hänet haastettiin oikeuteen siitä, ettei ollut saapunut jumalanpalvelukseen Rovaniemelle Sirkankylästä Kittilästä. Sodankyläänkin olisi voinut matkata ja se olisi ollut lähempänä. Ei siinä selitykset rospuuttokelistä auttaneet, vaan sakot rapsahtivat jälleen.
Oli Matilla vaateitakin käräjillä esittää: Matin poron olivat ampuneet heiskarilaiset, mitä hän valitti käräjillä kovasti, koska tarvitsi poroja Lapin matkoillaan. (Kortesalmi 2008, 140-141). Matti Matinpojan vaatimus poronsa korvaamisesta kertoo tietysti siitä, että poroja oli suvussa ainakin jo 1700-luvun alussa ja ne olivat tärkeässä roolissa. Hän myös kävi ”matkoilla” Lapissa - kyseessä oli tuskin varhaisesta turismista, vaan se oli sitä Fellmaninkin mainitsemaa rovaniemeläistä kaupantekoperinnettä. Poroja olivat käyttäneet jo kveenit ja pirkkamiehet liikkuessaan pohjoisilla mailla. Poron arvo ei ollut laisinkaan pelkkä fyysinen eläimen teurashinta, vaan pitkään koulutetun ajokkaan arvo oli omistajalleen monin verroin suurempi kuin ”pelkän” syömäporon.
Matti Matinpoika oli ”toimelias” ja varsin omaehtoinen mies, joka liikkui laajalla alueella, etenkin - sukunsa perinteiden mukaisesti - Ounasjoen ylävirrassa Kittilän Lapin suunnalla. Liekö sitten noilta retkiltä tarttunut matkaan vaimokin, Kyrön suvun Kirsti Mikkelintytär.
Kirsti Mikkelintytär Kyrön isä oli mitä ilmeisimmin Ounasjoen Heiskaria lyhyen aikaa isännöineen ja lappalaiseksi Kemin käräjillä mainitun Piettar Jounanpojan (Per Johansson) vävy Mikkel Mikkelinpoika. Piettar oli mahdollisesti kittiläläistä Päiviön sukukuntaa. (Enbuske 2008, 93; Väätti 2021, 305). Matin veli Aapo Matinpoika (Abraham) otti myös vaimokseen kyröläisen, Kirstin sisaren Britan. Halvarin ja Kyröjen sukujen välillä muodostui näin tiivis yhteys.
Kyrön laajan suvun varhaiset vaiheet on tutkittu varsin tarkkaan. Kyseessä on vanha pirkkasuku Pellon Kyrön talosta. Mikkel Jouninpoika Kyrö asettautui 1660-luvulla Vuontisjären rannoille vaimonsa lapinsuvun maille. Näin sai alkunsa kyröläisten Kittilän sukuhaara ja sitä myöten levittäytyminen pohjoiseen. (Hiltunen 2007).
Kyröläiset olivat siis alunperin kuuluisia pirkkatalonpoikia (birkarl), jotka levittäytyivät laajalle Lapinmaahan vanhoille nautintajärvilleen pirkkamies-instituution purkaantuessa. Vaikka Tornionlaakson pirkkasukujen muinaiset lähtöalueet sijaitsivat osittain nykyisten Pohjanmaan, läntisen Hämeen ja Ylä-Satakunnan suunnalla, kyseessä ei ollut mikään Pirkkalan pitäjän lapinkylien verotuskomppania, vaan Tornionlaakson birk-talonpojilla oli Ruotsin kuninkaan vahvistama oikeus (birk) verottaa lapinkyliä. (Julku1985, Vahtola 2021). Jakamalla oikeuksia eri väestöryhmille hallitsija pyrki pönkittämään omaa valta-asemaansa pohjoisessa, kun vastassa oli etenkin idässä Novgorodin kauppatasavalta kilpailemassa samoista erämaista ja turkiskaupan tuloista.
Kun Ruotsi oli vankistanut asemansa Perämeren rannoilla ja valtio uuden ajan alussa organisoitiin perintöruhtinaan ympärille, niin sitten oikeuksia voitiinkin alkaa 1500-luvulla ja 1600-luvuilla peruuttaa. Vahva keskusjohtoinen valtio siirsi verotuksen nopeasti omaksi monopolikseen.
Kyrön-suvun DNA-näytteet näyttävät osoittavan vahvemmin läntisiin juuriin. Y-haploryhmältään Kyröt kuuluvat ilmeisesti läntiseen, Skandinavian kautta tulleeseen Iivarien ”klaaniin”. Kirsti Mikontytär oli uuden suvun vahva matriarkka, vanhan pohjoisen kulttuuriperinteen jatkaja hänkin. Halvarin ja Kyrön suvut kuuluivat siten samaan ikivanhaan pohjoisen eränkäyntikulttuuriin piiriin, jonka alue kaarsi viuhkamaisesti Laatokan pohjoisosista Vienanmerellä ja Kemi- sekä Tornionlaaksoon - he asuttivat itämerensuomalaisten heimojen pohjoista vyöhykettä ja kantoivat mukanaan erätalonpojan kulttuuriperintöä, jota on kuvattu aiemmin.
Yhteisen taipaleensa Matti ja Kirsti aloittivat Matin kotona Halvarissa kuten yllä olevasta rippikirjan otteesta selviää. Alimmaksi on kirjattu Matin vaimo Kirsti vuonna 1719. Vuoden 1730 paikkeilla he viljelivät hetken aikaa Matin veljen jättämää Muurolassa sijainnutta Muuro-Tynin tilaa, mutta ilmeisesti veri veti pohjoisen erämaihin suvun vanhoille eräalueille ja niin he suuntasivat kulkunsa Nampajärven (nykyinen Ylinampajärvi) pohjoispään hiekkakankaille.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Nampajärven suvulla 1700- ja 1800-luvuilla luvuilla käytössä ollut puumerkki on tismalleen sama, mikä oli ollut Muuron tilan puumerkkinä ainakin vuosina 1579 ja 1608. (Väätti 2021, 46).
Uudistilalle myönnettävät verottomat vapaavuodet saattoivat tietysti olla se tärkein syy hylätä valmiiksi raivatut tilukset Kemijokivarresta ja suunnata Rovaniemen pohjoisiin ’asumattomiin’ erämaihin, varmasti sekä Matille että Kirstille olosuhteiltaan tuttuun ympäristöön. Muuro-Tynin tilasta tuli sittemmin Clemeonteoffien hallitsema upseerin virkatalo eli puustelli. Halvarin talon poika jatkoi esivanhempiensa viitoittamalla tiellä erämaiden keskellä kalarikkaan Nampajärven rannalla.
Nimi Nampa (vanhoissa asiakirjoissa aina pehmeästi kirjattuna Namba) on mitä ilmeisimmin vanhaa saamelaista perua ja jäänne alueella puhutusta muinaisesta keminsaamenkielen murteesta. Vahtola (1996:136) väittää Rovaniemen historiassa, että taustalla olisi saamenkielen sana nahppa, mutta Itkosen Koltan- ja Kuolanlapin sanakirjan (1958) sana aalto (nampa ’aalto, laine’ ) sopii järven nimeen paremmin kuin poromerkkiin viittaava pohjoissaamen sana. Toinen vaihtoehto nampa-sanan etymologiaksi on samaisen sanakirjan mukaan suojasäätä, ’vesisuvea’ talvella tarkoittava saamenkielen sana. Toisaalla Suomen Lappalaiset-teoksessaan Itkonenkin päätyy juuri tähän etymologiaan. Samaan tulkintaan päädytään myös Suomalaisessa Paikannimikirjassa. Ympärillä olevia vaaraylänköä selvästi alempana sijaitsevan Nampajärven jäälle nouseekin tunnetusti herkästi vesi talvella, kun tulee lauhat kelit.
Paikannimet olivat entisajan ihmiselle moniuloitteinen karttakirja, joka kertoi sijainnin lisäksi myös elämisen mahdollisuuksista, vaaroista ja uhista, pyhästä ja arjesta, pyyntimaista ja naapuriheimoista.
Namman paikannimistä voi mainita kaksi erityispiirrettä. Toinen on se, että monet nimet itse Nampa-sanan lailla ovat alkuperiltään selvästi saamelaisia ja nimenomaan todennäköisemmin alueella puhuttua alkuperäistä itäsaamelaisiin kieliin kuulunutta kieltä. Tällaisia nimiä voisivat olla esimerkiksi sialmo, tollo, tulka, pieska, komotti ja utsakka. Edellä mainituista nimistä monet ovat hyvin paikallisia, eikä niitä löydy montaa tai ollenkaan muualta Lapista tai Suomesta. Suomen kieleen saamesta lainattuja ovat esimerkiksi sanat kuten niva tai köngäs - sekä tietysti peräpohjalaiseen ydinsanastoon ja mielenmaisemaan olennaisesti kuuluva jänkä.
Jänkä tai lännempänä Ounasjoen länsipuolella sekä pohjois-Lapissa jänkkä on vanhaa sanastoa, sanana ilmeisesti uralilaista perua, koska esiintyy sukukansojenkin sanavarastossa (ks suomal.etymol. sanakirja, Aikio 2012: 190). Pohjoisen kieleen sana on lainattu kantasaamen sanasta jeaŋkē. Lainaus on siis tapahtunut kantasaamen puhuma-alueen rajoilla jossakin järvi-Suomen reunamilla. Mielenkiintoisella tavalla vanhat murresanat ja edellä esitellyt paikannimet paikallistuvat samoille alueille. Toisaalta kuten Aikio (2009: 21,23) toteaa voisi jänkä sanana periaatteessa olla pohjaltaan suoraan uralilainen. Sitä on pidetty saamelaisena lainana, koska sana esiintyy vain suomen pohjoisimmissa murteissa. Jänkä kuuluu kyllä pohjoisen reliikkisanoihin kuten pohjoiskantasuomen jäänne h - se on lainautunut pohjoiseen kantasuomeen jo rautakaudella. Pohjan kansa on säilyttänyt termin kielessään kuten elämäntavan mielessään.
Jänkä yhdistää sekä saamelaisiin että karjalaisiin, laajemmin pohjoisen uralilaisiin kansoihin. Sana tunnetaan laajasti uralilaisissa kielissä ja merkitys on lähes identtinen. (ks. etymologinen sanakirja, wiktionary "jänkä"). Jänkä on sanana käytössä myös Vienan Kiestingin murteessa ’bjarmien’ mailla.
Suo maistuu valjulta pohjoisen ihmisen suussa ja siksipä se on liki tuntematon tuhansien jänkien maassa. Jängässä tuntuu elämä ja sanasta nousee mieleen sateen jälkeisen jängän huumaava tuoksu. Jängiltä saatiin talveksi heinää karjalle ja hilloja c-vitamiinin lähteeksi ihmisille. Poroille jänkä oli tärkeä ravinnon lähde. Jänkä turvasi elämää pohjoisessa. Vuoma on myös toinen tärkeä maastonmerkki ja sekin saamen sanoja peräpohjolan kielessä.
Saamelaiset nimet kertovat siitä, että heitä on seudulla elänyt hyvin pitkään, limittäin ja lomittain eränkävijäkansan kanssa. Tiivis suhde on taustaltaan pitkä historiallinen prosessi, joka on myös muovannut molempia. Vuorovaikutus on varmasti ollut vilkasta, eikä aina auvoista, kun on kilpailtu samoista kalavesistä ja riistamaista. Ekspansiiviset itämerensuomalaiset heimot ovat edenneet saamelaisheimojen asuttamille maille. Toisaalta esimerkiksi poronhoidon omaksuminen saamelaisilta on edellyttänyt tiivistä yhteistyötä, avioliittoja ja toiselta oppimista. Erityisesti naisten rooli poronhoitokulttuurin leviämisessä on ollut keskeinen.
Toinen mielenkiintoinen paikannimien liittyvä piirre on se, että monet noista nimistä paikallistuvat hyvin rajatulle alueelle nykyisen Suomen rajojen sisäpuolella. Ylempänä koko pitäjän asutuksen ja siten suvunkin varhaisten vaiheiden taustoituksessa nousi esille joutti -sana. Tuo sanahan merkitsee eräihmisille merkityksellistä jousi-asetta. Paikallisella murteella sana on joutti. Joutti on usean vaaran ja järven nimenä Nampajärven länsi- ja pohjoisosassa. Kun muutamista Namman nimistä tehdään otantaa karttapaikka-palvelun hakuun eteen avautuu mielenkiintoinen kuva kulttuurisista ja varmasti myös osin fyysisistä yhteyksistä:
 |
| Hangasjärvi,- oja ja - vaara |
 |
| Pieska* |
.png) |
| Joutti*, Joutsi* |
Mielenkiintoisesti Ylinampajärveä ympäröivät paikannimet rajoittuvat hyvin rajatuille alueille - levinneisyys pohjoisessa on etenkin hangas -alkuisilla paikannimillä laajempaa, mutta eteläisen Suomen osalta näyttävät kaikki tiet johtavan Ruovesi-Längelmävesi ympäristöön ja toisaalta itään kohti Karjalaa. Paikannimien ja peräpohjolan murteen vanhojen kantasaamesta lainattujen murresanojen kuten jänkä alkuperä näyttää paikallistuvan samoille seuduille.
 |
| Mustavaara* paikannimenä ulottuu selkeänä vyöhykeenä Pohjois-Karjalasta Lappiin. |
 |
| Kaksi ’pääväylää’ pohjoiseen: ansa*, hangas*, mustavaara* ja joutti* -sanat luovat paikannimien "reitin" vahvoina juonteina Karjalasta ja Hämeestä pohjoiseen. |
Nammankylien alue on nimistön perusteella vanhaa eränkäyntivyöhykettä, jonka nimenantajat ovat kulkeneet pohjan perille toisaalta idästä Karjalan suunnalta, toisaalta muinaisen Hämeen suunnalta, hyvinkin rajatulta alueelta. Pohjana on vahva saamelainen lainasana- ja paikannimikerros.Vähiten samoja paikannnimiä löytyy savolaisten valtakunnasta tai suomalaisten ja pohjalaisten rannikoilta. Erämaiden ihmiset säilyttivät esivanhempiensa nimikäytännöt.
Aluksi Matti ja Kirsti olivat torppareiden luettelossa Namba-torpan alla kuten yllä olevasta rippikirjaotteesta näkyy hakiesssaan vuonna 1733 käräjiltä lupaa uudistilan perustamiselle Ylemmän Nampajärven pohjoisrannalle Tervavaaran (nyk Lahenrova) eteläpuolelle. Uudessa erämaatalossa oli katselmuksen aikaan vuonna 1753 jo reilun 50 neliön kokoinen pirtti, tupa ja kaksi kamaria, karjasuoja eli navetta, jalka-aitta ja latoja. Komean asuinkentän olivat Matti ja Kirsti jo saaneet aikaan! Peltoja oli raivattu 1,5 hehtaaria ja lisää oli Matin mukaan mahdollista raivata sekä talon läheltä että Murronsaarten suunnasta vanhan peninkulman verran Raudanjokea ylävirtaan. Riistamaat olivat myös lupaavat. (Ahvenainen 1970, 39-40).
 |
| Sateliittikuva Ylikylästä ja Ounasjoen saarista. Karttapaikka. |
 |
| Raudanjoen Murronsaaret sateliittikuvassa. |
Alemmassa maanmittauslaitoksen karttapaikan sateliittikuvassa näkyvät Raudanjoen Murronsaaret ovat kuin kopio ylempänä näkyvistä Ounasjoen suiston saarista, jotka keväinen jäidenlähtö muokkaa ja raivaa sekä tulvavesi kastelee ja ravitsee. Saaret olivat suhteellisen helppoa heinämaata tuon ajan raivaajalle, jonka työvälineisiin ei kuulunut raivaussaha, monitoimitraktorista puhumattakaan. Matti Matinpoika asettui aloilleen samanlaiselle paikalle, johon jo hänen esi-isänsä olisi veneen keulan suunnannut. Vuosisatainen kulttuuri sai jatkajansa.
Paikannimistä on mahdollista tavoittaa esivanhempien tapaa hahmottaa asuinympäristöään. Edellä käsiteltiin jo muutamia eräkansan pyyntiin liittyviä nimiä kuten hangas ja jousi eli joutti. Pyyntimies näki vaaranmuodossa peurahankaan tai jousipyssyn kaaren. Nampajärven talon lähellä on useita elinkeinoihin liittyviä paikkojen nimiä kuten Ansavaara, Karjavaara, Vasikkapalo,- jänkä ja Lehmiselkä. Näistäkin nimistä vahvistuu edelleen kuva siitä, miten nimenomaan karjanhoito ja pyynti ovat olleet suvulle tärkeitä elinkeinoja. Sama todettiin tilan katselmuksessa. Taloa ympäröivää maastoa jäsennettiin pyyntimaina ja karjanlaitumina. Erityisen paljon on karjanhoitoon liittyviä paikannimiä ihan Nampajärven talonpaikan ympärillä ja siitä juonteena kohti Murronsaaren niittyjä (ks kuva alla). Kestävää, pienikokoista ja metsälaitumilla viihtyvää lapinkarjaa on laidunnettu lähimetsissä ja ansalankoja viritelty vaaroille. Nimet ovat myös ainutlaatuisia: niitä ei löydy samanlaisena kokoelmana mistään muualta Suomen alueelta!
 |
| Karjanhoitoon ja pyyntiin liittyviä nimiä Nampajärven talon lähistöllä: Ansavaara, Karjavaara, Vasikkapalo- ja jänkä, Härkäaihkikko ja Lehmiselkä. |
Nampajärven uudistilan synnyssä on selvästi havaittavissa ikivanhan erätalouden logiikka siinä, miten asutus levisi tutuille eränkäyntialueille: järven tai joen rannalle, tulvaniittyjen, riista- ja kalavesien sekä marjamaiden läheisyyteen. Sama erätalouden logiikka oli toiminut pohjoisessa jo ainakin satoja vuosia ja sitä Ruotsin kruunu systemaattisesti myös tuki omalla veropolitiikallaan.Vanhasta vakiintuneesta kyläkeskuksesta siirryttiin etäämmälle, väljemmille pyynti- ja laidunmaille. Perustajavanhempien luomalle pohjalle syntyi uusi suku ja vähitellen yhden suvun ympärille muotoutunut kyläyhteisö. 1800-luvulla Nampa laskettiin jo omaksi maakirjakyläkseen.
Lapin porstuan eränkäyntikansan erityispiirteenä oli poronhoidon omaksuminen mukaan uutena elementtinä elinkeinovalikoimaan. Vahvaan luonnonlaitumia hyväksikäyttävään karjanhoitokulttuuriin omaksuttiin helposti saamelaisten innovaatio poronhoito. Sekin yhdistää Rovaniemen seudun vanhaan Vienaan ja tietysti laajemmin Lapinmaahan sekä muinaiseen kveenien kulttuuriin. (Ks Kortesalmi 2008). Porojen käytöstä kveenien ja pirkkalaisten parissa on vanhoja kuvauksia jo Olaus Magnuksella. (Elenius 2019).
Vuonna 1733 Nampajärven tila vahvistettiin käräjillä perintötilaksi neljännesmanttaalin verolla. Lähimmät naapurit olivat kaukana: toinen Kemin Lapin puolella Torvisessa ja toinen Kemijokivarressa Kemihaaran kylässä Anttilassa. Kulkuyhteydet muuhun pitäjään olivat haastavat monien koskien ja könkäiden Raudanjoen varrelta. Nampajärven tila oli Rovaniemen ensimmäinen Kemi- ja Ounasjokivarsien ulkopuolelle perustettu tila. (Ahvenainen 1970, 39-40). Uusi kylä ja uusi suku olivat syntyneet.
Matin veljen Abrahamin eli Aapon kuoltua kesäkuussa 1740 Halvarin Ylikylän kantatalon otti haltuunsa toinen suku alempaa Kemijokivarresta Ruikasta ja talon paikkakin näyttää samalla laskevan jokivartta hieman alemmas. Ainakin asiakirjoissa kuten rippikirjoissa Halvari siirtyi Pulkamon viereen. Pian Nampajärvikin siirtyi ainakin paperilla Rovaniemen kylästä Kemihaaran puolelle. Siteet Rovaniemen ja Ounasjoen kyliin kuitenkin säilyivät vahvoina suvussa, vaikka virallisesti Nampajärvi luettiin jatkossa Kemihaaran kylään. Vaimot haettiin Ounasjoen varrelta ja poroja hoidettiin yhdessä ounasjokisten kanssa. Kirkonkirjat näyttävät eri suuntaan kuin todellisuus ja nampajärvet kuuluivat edelleen 1700-luvun lopulla nimenomaan länsirovaniemeläisiin ounasjokivarren sukuverkostoihin.
Matti Matinpoika ja Kirstin Mikkelintytär jatkoivat vanhaa Halvarin Heikki Matinpojan sukua uudessa paikassa Nampajärvellä. Molemmat elivät varsin pitkän elämän, mikä mahdollisti hyvän alun uudelle suvulle. Paikan valinta oli onnistunut, jos katsotaan sitä, miten suku jatkui ja kehittyi; uudesta tilasta tuli varsin elinkelpoinen. Jokivarsiniityt, kalavedet ja metsän riista, karjatalous - mukana porot, lehmät ja lampaat - pohjoisen ikivanhan erätalouskulttuurin keskeiset elonviljan lähteet loivat vankan perustan uudistalolle. Sovi ei unohtaa tietenkään keräilyä eli lähinnä marjanpoimintaa. Hillastus on ollut tärkeä osa kesäajan elämää, mikä ilmenee edelleen nykypäiviin asti jatkuneena kesäisenä ”kuumeena”. Syksyllä koottiin muitakin marjoja talven varalle.
Kirsti Mikkelintytär kuoli joulukuussa 1766 ja Matti Matinpoika vain muutamaa kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1767 79-vuotiaana, molemmat vanhuuteen.
Seuraavaksi isäntäpariksi nousi Heikki Matinpoika ja hänen vaimonsa niin ikään ylikyläläinen Maria Vuotikka. Matin ja Kirstin perhe oli kasvanut suureksi ja rippikirjan perusteella Nampajärven talossa asui 1760-luvun alussa suurperhe, johon kuuluivat isäntäparin ja vanhan isäntäparin lisäksi 14 ihmistä, eli tila oli tuolloin yhteensä peräti 18 hengen sukuhuusholli. Uudisperheestä oli hyvää vauhtia kasvamassa iso sukuyhteisö, jossa isäntäparin ja vanhan isäntäparin rinnalla asuivat samoilla kentillä miniät ja vävyt.
Matin ja Kirstin jälkeläisiä elää laajasti ympäri Rovaniemeä, Lappia ja maailmaa. Heidän perustamansa Nampajärven neljännesmanttaalin tila jaettiin 1800-luvulla kolmeen osaan, mutta maita hallinnoi edelleen pääasiassa heidän jälkeläisensä.
Huom! Teksti pohjautuu seuraaviin lähteisiin, jonka sirpaleista on historiallisen mielikuvituksen avulla rakenneltu yllä oleva kuva menneisyydestä.
Tutkimuskirjallisuutta ja inspiraation lähteitä siis tässä: (täydentyy ja tarkentuu)
Ahvenainen, Jorma (1970): Rovaniemen historia 2.
Ahola, Marja (2022): Uusia tuulia etelästä: haudat ja hautaaminen nuorakeraamisessa Suomessa.
Aikio, Ante (2007): The Study of Saami Substrate Toponyms in Finland.
Aikio, Ante (2009): Sami loanwords in Finnish and Carelian.
Aikio, Ante (2012): An essay on Saami ethnolinguistic prehistory.
Aikio, Aslak, Aikio, Ante (2001): Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Muinaistutkija 4/2001.
Castren, Mattias Alexander (1870): Nordiska resor och forskningar.
Fellman, Jacob (1906): Anteckningar under min vistelse i Lappmarck.
Elenius, Lars (2019): The dissolution on ancient Kvenland and the transformation on the Kvens as an ethnic group of people. On changing ethnig categorizations in communicative and collective memories.
Enbuske, Matti (2011): Pohjoinen kolmen kuninkaan riitamaana?
Enbuske Matti (2008): Vanhan Lapin valtamailla.
Enbuske Matti (1996): Teoksessa: Rovaniemen historia 1.
Faravidin maa. Pohjois-Suomen historia, toim. Julku, Kyösti (1985).
Hiltunen, Mauno (2007) Norjan ja Norrlannin välissä: Enontekiö 1550–1808. Asukkaat, elinkeinot ja maanhallinta..
Häkkinen, Jaakko (2014): Kielet Suomessa kautta aikojen.
Itkonen, T.I (1958): Koltan- ja Kuolanlapin sanakirja.
Jaakkola, Jalmari (1956) Suomen varhaishistoria. Suomen historia 2.
Jaakola, Jalmari: Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri.
Junttilan, Santeri: (2018): Miten historiallinen kielitiede tutkii menneisyyttä? Saatavilla: https://blogs.helsinki.fi/santerijunttila/files/2019/01/Miten-historiallinen-kielitiede-tutkii-menneisyyttä-2.pdf
Julku, Kyösti (1986): Kvenland-Kainuunmaa.
Kallio, Petri (2018): Muinaiskarjalan uralilainen tausta.
Kallio, Petri (2017): Äännehistoriaa Suomen erilliskehityksen alkutaipaleelta.
Kallio,Petri (2013): Hämäläisen l:n ajoituksesta. Virittäjä 2/2013.
Karjalan kielen sanakirja. Löytyy netistä.
Kettunen, Lauri (1941): Suomen murteet IIIA. Murrekartasto. SKS Helsinki 1941. Saatavilla
Koivunen, Pentti (1978): Ylikylän ja Nivankylän arkeologiset tutkimukset 1978.
Koivunen, Pentti (1985): Esihistorian loppujaksot. Teoksessa: Faravidin maa.
Kortesalmi, J. Juhani (?): Poronhoidon historia.
Koskela Vasaru, Mervi (2016): Bjarmaland.
Lang, Valter (2020): Homo Fennicus.
Lehtimäki, Pekka: Muutamia Sortaa pesyeen sanoja.
Lehtola, Veli-Pekka (2008): Etelä-Suomen muinaiset lappalaiset. Muinaistutkija 4/2008.
Luulko, Armas (1954): Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku.
Mantila, Harri ja Leiviskä Matti (2017): Onko Etelä-Pohjanmaan murteessa rautakautisia piirteitä?
Mantila, Harri (2000): Lapin rajat ja murrerajat. Virittäjä, 104, (2), 188. Noudettu osoitteesta https://journal.fi/virittaja/article/view/40001
Massinen, Henna (2022): Rajakarjalaismurteiden suomalaistuminen yleisgeminaation ja itämurteiden erikoisgeminaation valossa.
Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle (2015).
Murman, J.W. (1865): Kertomus tiedustelumatkasta pohjan perille.
Piha, Minerva (2021): Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa.
Raninen (2019): Hämeen väestön esihistorialliset juuret. Artikkeli Kalmistopiiri-sivustolla.
Rekilä, Antti (2017): Jälkitavujen vokaalien välisen h:n edustus Pelkosenniemen ja Savukosken murteissa.
Rovaniemen historia vuoteen 1721: Kotatulilta savupirtin suojaan. Jyväskylä 1996.
Saarikivi, Janne (2006): Substrata Uralica. Studies on Finno-Ugrian substrata in Northern Russian dialects.
Salminen&Salonen (2021): Vuorovaikutuksen rakenteet. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/143714/SY1Vuorovaikutuksen_rakenteet.pdf?sequence=1
Salo, Unto (2003): Suomen ja Hämeen synty. Suomen museo vol. 110.
Suomalainen paikannimikirja (2019). Toim. Paikkala. Saatavilla netissä.
Suomen etymologinen sanakirja. Saatavilla netissä.
Suomen murteiden sanakirja. Saatavilla netissä.
Vaattovaara, Johanna (1999): Kaunhiista kauhniiseen, satheesta satteeseen. Jälkitavuissa säilyneen h:n variaatioista Pellossa 1995 aineiston valossa.
Vahtola, Jouko (1996): Kiinteän asutuksen synnystä kappeliseurakunnan perustamiseen. Teoksessa Rovaniemen historia 1: Kotatulilta savupirtin suojaan.
Vahtola, Jouko (2021): Pohjoisen historian lukemisto.
Vahtola, Jouko (2020): Hämäläiset - kveenit - bjarmit.
Vilkuna, Kustaa: Lohi
Virrankoski: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia, 1600-luku
Voionmaa, Väinö (1947): Hämäläinen eräkausi.
Väätti, Ilkka (2021): Rovaniemen asutushistoria 1520–1660
Väätti: Kemin käräjät 1717
Väätti: Muurolan taloja
Alkuperäislähteitä:
Rovaniemen maakirjat 1600-1700-luvuilla
Kemin käräjät 1600-1700-luvuilla
Perukirjoja:
Halvarin-Nampajärven sukutaulut 1600-1700-lukujen vaihteessa:
Heikki Matinpoika = Kaarina Mikkelintytär
Halvarin isäntä
|
Matti Heikinpoika = Valpuri Ollintytär Vuotikka
Halvarin isäntä
|
Matti Matinpoika = Kirsti Mikkelintytär Kyrö
Nampajärven 1. isäntä
s.1688 s. 1692
.png)
