Historiallisten karttojen hetteiköt

Kuvitteelliset kartat

Kartta ei ole viaton väline. Se ei vain kuvaa objektiivisesti maailmaa, vaan opettaa meitä näkemään sen tietyllä tavalla. Kartta piirtää maiseman mieleemme. Se asettaa rajat, keskukset, suunnat ja mittasuhteet. Se näyttää, mikä kuuluu yhteen ja mikä jää ulkopuolelle. Juuri siksi kartta on historiantutkimuksessa niin voimakas - ja myös niin pettävä -hahmottamisen väline. Tutkimusta tai oppikirjaa lukiessa on aina asetettava kysymys, miksi tämä kartta on tässä ja mitä se kertoo kirjoittajan tavasta jäsentää todellisuutta. Miten kirjoittaja haluaa meidän ajattelevan?

Kun keskiajan tai varhaismodernin ajan Suomen alueen historiaa kuvataan myöhemmän kansallisvaltion rajojen sisällä, kartta alkaa tietää liikaa. Se antaa ymmärtää, että myöhempi Suomi olisi ollut jo menneisyydessä jonkinlainen piilevä mahdollisuus, aristoteelinen potentia, joka odotti toteutumistaan; Michelangelon marmorivertauksen hahmo, joka oli jo kivessä valmiina ja jonka myöhemmät historialliset tapahtumat vain ’vapauttivat’ näkyviin. Laadukkaissakin tutkimuksissa tapa on hyvin yleinen ja kuitenkin erittäin harvoin perusteltu. 

Menneisyydessä ei ollut valmista Suomen hahmoa odottamassa esiin tulemista. Ei ollut kansallisvaltiota, joka olisi uinunut alueessa, kielessä tai kansassa. Täällä oli jokilaaksoja, järvireittejä, erämaita, laajoja soita, nautinta-alueita, kauppareittejä, hiippakuntia, kruunun käskyvaltaa, paikallisyhteisöjä ja eri syistä paikasta toiseen liikkuvia ihmisiä.

Nykyisen Suomen itäraja on muuttunut vuosisatojen aikana monta kertaa. Pähkinäsaaren rauha, Täyssinän rauha, Stolbovan rauha, Uudenkaupungin rauha, Turun rauha, Haminan rauha, Tarton rauha ja toisen maailmansodan jälkeiset rajaratkaisut kertovat kaikki samasta asiasta: raja ei ole ikuinen maiseman ominaisuus. Se on poliittisen vallan, sodan, sopimusten ja hallinnollisten ratkaisujen tulos.

Siksi keskiajan tai varhaismodernin ajan historiaa ei pidä lukea myöhemmän Suomen kartan sisältä käsin. Kansallinen kartta ohjaa katsetta liikaa. Se saa meidät ajattelemaan, että asutus “leviää Suomeen”, rajat “hahmottavat Suomea” ja historia “johtaa Suomeen”. Todellisuudessa ihmiset eivät liikkuneet kansallisvaltion sisällä. He liikkuivat vesireittien, luonnonvarojen, kaupankäynnin, verotuksen, kruunun politiikan ja elinkeinojen avaamissa maailmoissa.

Tämän esseen pääväite on, että Suomen alueen historiaa ennen vuotta 1809 ei pidä ymmärtää modernin Suomen esihistoriana. Se on ennen kaikkea Ruotsin valtakunnan itäisten ja pohjoisten alueiden historiaa: Itämeren, jokilaaksojen, erämaiden, kruununvallan, kirkon, verotuksen ja paikallisyhteisöjen historiaa. Pohjoisten alueiden historiassa korostuu lisäksi yhteydet Jäämerelle.

Suomi ei syntynyt tyhjästä vuonna 1809. Mutta vuonna 1809 syntyi se poliittis-hallinnollinen kehys, jossa Suomea voitiin alkaa rakentaa omana historiallisena kokonaisuutenaan. Sitä ennen oli kyllä erilaisia toisilleen läheisiä suomalaisia kielimuotoja, paikallisyhteisöjä, kirkollista elämää, oikeusjärjestystä ja alueellisia identiteettejä. Mutta ei sellaista Suomea, jonka myöhempi kansallinen historiankirjoitus on usein sijoittanut keskiajan ja varhaismodernin ajan luonnolliseksi näyttämöksi.

Mitä “Suomi” tarkoittaa?

Suomen historian kirjoittamisen ensimmäinen ongelma on itse käsite. Sitä käytetään usein ikään kuin sen merkitys olisi itsestään selvä. Todellisuudessa se ei ole.

“Suomi” voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Se voi tarkoittaa maantieteellistä aluetta — suurin piirtein nykyisen tasavallan aluetta. Se voi tarkoittaa suomenkielistä väestöä ja sen asuinaluetta. Se voi tarkoittaa kulttuurista kokonaisuutta: kieltä, uskontoa, tapoja, paikallisyhteisöjä ja historiasta kumpuavia muistoja. Se voi tarkoittaa historiallista hallinnollista kokonaisuutta, kuten Suomen suuriruhtinaskuntaa vuoden 1809 jälkeen. Tai se voi tarkoittaa modernia kansallisvaltiota vuodesta 1917 alkaen. Se voi tarkoittaa pelkästään ’Varsinaista’ Suomea.

Nämä merkitykset eivät ole samoja. Jos Suomi määritellään alueena, mukaan kuuluvat ruotsinkielinen rannikko, Uusimaa, Ahvenanmaa ja Pohjanmaan alueet, joiden kulttuurinen ja kaupallinen kiinnittyminen oli vuosisatoja vahvasti itämerellinen. Jos Suomi määritellään suomenkielisen väestön historiana ja asuinalueena, mukaan on otettava myös Länsi-Pohjan suomalaiset, Ruotsin metsäsuomalaiset ja Ruijan kveenit —  yhteisöt, jotka jäävät nykyisten rajojen ulkopuolelle.

Alueellinen Suomi ja kielellinen Suomi eivät siis ole sama asia. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin usein kirjoittanut niitä päällekkäin. Monien tutkimusten innoittajana on raamatullinen fiktio luvatusta maasta ja sinne vaeltavasta Jumalan kansasta.

Käsitehistoriallisesti “Finland” viittasi aluksi ennen kaikkea Varsinais-Suomeen. Ruotsalaisessa hallinnollisessa kielessä käytettiin myös käsitteitä Österland tai “itämaa” — ei itsenäisen kansallisen kokonaisuuden vaan Ruotsin valtakunnan itäisten maakuntien merkityksessä. Suomi ei ollut aluksi kansallinen subjekti vaan vähitellen laajentunut alueellinen ja hallinnollinen nimitys.

Siksi kysymys “Suomen historiasta” on aina ensin kysymys siitä, minkä Suomen historiasta puhumme. Jos tätä ei määritellä, historian kartta alkaa valehdella.

Kansallinen teleologia ja kartan harha

Kansallisella teleologialla tarkoitan ajattelutapaa, jossa menneisyys tulkitaan ikään kuin se olisi kulkenut luonnollisesti kohti nykyistä kansallisvaltiota. Asutus “leviää Suomeen”, rajat “muodostavat Suomen”, kansa “herää” ja valtio “syntyy”. Lopputulos sijoitetaan alkuun.

Tällainen kertomus on ymmärrettävä. Kaikki kansakunnat ovat rakentaneet alkuperäkertomuksia, mutta Suomen historiassa tämä ehkä esiintyy voimallisemmin kuin monessa muussa maassa. 1800-luvun kansallinen herääminen, kielikysymys, kansanrunouden keruu ja historian kirjoittaminen loivat voimakkaan tarpeen nähdä Suomi vanhana historiallisena kokonaisuutena.

Historiantutkimuksen kannalta ongelma syntyy silloin, kun tämä kertomus projisoidaan keskiajalle tai varhaismoderniin aikaan. Silloin Pähkinäsaaren rauhasta tulee “Suomen ensimmäinen raja” ja savolaisten kaskeajien liikkeestä tulee “Suomen sisäistä asutusta”. Pohjanlahden kauppaverkostoista tulee Suomen ja Ruotsin välisiä suhteita, vaikka aikalaisten maailmassa kyse oli saman valtakunnan sisäisistä yhteyksistä.

Teleologinen kertomus ei välttämättä vääristä yksittäisiä faktoja. Sen vaara on hienovaraisempi. Se järjestää faktat väärään suuntaan. Se saa historian näyttämään siltä, kuin menneisyys olisi jo tiennyt myöhemmän lopputuloksen.

Juuri tässä kartan vaikutus on tehokkaimmillaan. Kun myöhemmän Suomen rajat piirretään keskiajan ja varhaismodernin ajan tapahtumien ympärille, syntyy mielikuva historiallisesta astiasta, joka täyttyy vähitellen. Ihmiset, asutus, kieli ja instituutiot näyttävät liikkuvan kohti valmista muotoa. Näin syntyy harha Suomesta historiallisena potentiana; mahdollisuutena, joka oli aina ollut olemassa ja joka vain aikanaan aktualisoitui.

Mutta menneisyys ei toiminut näin. Se ei ollut marmori, jonka sisällä Suomen hahmo odotti paljastumistaan. Se oli ihmisten liikettä, verotusta, kaupankäyntiä, eränkäyntiä; se oli kirkollista järjestäytymistä ja kruununvallan laajenemista. Se oli avoin prosessi, ei valmiiksi kirjoitettu kohtalo.

Alue ei selitä liikettä — liike selittää alueen

Kansallinen kartta lähtee alueesta ja kysyy, mistä ihmiset sinne tulivat. Historiallinen todellisuus lähtee usein liikkeestä ja kysyy, millaiset reitit, resurssit ja valtasuhteet muovasivat alueen.

Tämä ero on ratkaiseva. Jos aloitamme nykyisen Suomen kartasta, kysymme helposti: miten Suomi asutettiin? Jos aloitamme vesistöistä, kauppareiteistä ja luonnonvaroista, kysymme toisin: miksi ihmiset liikkuivat juuri näihin paikkoihin, millaisia mahdollisuuksia ne tarjosivat ja millainen valta kykeni sitomaan ne osaksi laajempaa järjestelmää?

Kauan ennen kuin nykyisen Suomen alueelle vedettiin poliittisia rajoja, siellä liikuttiin. Liike noudatti vesistöjä, eräreittejä, nautinta-alueita ja luonnonvarojen sijaintia — ei myöhempiä valtiorajoja. Rajat olivat seuraus, ei syy.

Sisä-Suomen järvialueet, Pohjanmaan jokilaaksot ja pohjoiset erämaat olivat ennen kaikkea merkittäviä resurssialueita. Lohi, turkikset, riista, kaski- ja viljelymaat, terva ja kulkureitit houkuttelivat ihmisiä. Ne olivat jo varhain osa kansainvälisiä kaupallisia verkostoja.  Hämäläiset eränkävijät, karjalaiset kauppa- ja pyyntiverkostot, savolaiset kaskeajat, pohjalaiset jokilaaksoyhteisöt ja pohjoisen birkarlit toimivat laajoilla alueilla, jotka eivät asettuneet myöhempien valtiorajojen sisään, saamelaisia yhteisöjä unohtamatta.

Pohjanmaan jokilaaksot — Kyrönjokilaakso, Oulujokilaakso, Tornionjokilaakso ja Kemijokilaakso — eivät olleet vain paikallisia asutusalueita. Ne olivat infrastruktuuria ennen modernia infrastruktuuria. Ne olivat väyliä, jotka yhdistivät sisämaan rannikolle, rannikon Tukholmaan ja pohjoisen luonnonvarat Itämeren kauppajärjestelmään. Matti Klinge on kuvannut tätä maailmaa osuvasti: meri ja joet yhdistivät enemmän kuin erottivat.

Pohjanlahti ei ollut raja vaan yhteys. Nykyisen Suomen länsi- ja pohjoisosat eivät olleet kansallinen periferia vaan osa merellistä ja jokireitteihin perustuvaa taloudellista järjestelmää. Ihmiset eivät liikkuneet kansallisen tilan sisällä. He liikkuivat sinne, missä oli resursseja, kauppareittejä, avioliittomahdollisuuksia, elinkeinoja ja kruunun tarjoamia tai pakottamia rakenteita.

Pähkinäsaaren rauha – raja, jota on tulkittu liikaa

Pähkinäsaaren rauhaa vuodelta 1323 on suomalaisessa historiakulttuurissa usein kutsuttu Suomen ensimmäiseksi rajaksi. Tulkinta on ymmärrettävä, mutta harhaanjohtava.

Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin ja Novgorodin välinen sopimus kahden valtakeskuksen vaikutuspiireistä Karjalassa ja itäisessä Fennoskandiassa. Se ei luonut Suomea eikä määritellyt kansallisvaltion rajaa. Rajan pohjoisen ulottuvuuden tulkinta on ollut historiantutkimuksessa kiistanalainen, ja laajat pohjoiset alueet jäivät sopimuksen täsmällisen rajalogiikan ulkopuolelle.

Keskiaikainen raja ei ollut viiva samalla tavalla kuin moderni valtioraja. Se oli vaikutuspiirien, verotusoikeuksien, kulkureittien, nautinta-alueiden ja sotilaallisten vaatimusten vyöhyke. Se oli usein enemmän neuvoteltu ja eletty kuin kartalle yksiselitteisesti piirretty.

Rauhan merkitys on silti suuri. Se osoittaa, että kaksi valtakeskusta pyrki järjestämään keskinäisiä vaatimuksiaan alueella, joka oli vielä institutionaalisesti järjestäytymätöntä. Eränkäynti, kalastus, kauppa ja paikalliset nautintaoikeudet jatkuivat varmasti sopimuksen jälkeenkin.

Raja oli vallanpitäjien sopimus. Paikallinen elämä oli vyöhykkeistä, kerroksellista ja liikkuvaa. Pähkinäsaaren rajan eteläinen osa on ollut kiistaton - miksi? Siksi, että siellä oli yhteiskunta modernissa mielessä järjestyneempää ja raja oli tarpeen (mahdollista) määritellä selkeästi.

Pähkinäsaaren rauhaa ei siksi pidä lukea Suomen ensimmäisenä rajana, vaan Ruotsin ja Novgorodin valtapiirisopimuksena. Ensimmäinen tulkinta tekee siitä kansallisen alkuhetken. Jälkimmäinen tulkinta palauttaa sen omaan historialliseen yhteyteensä.

Ruotsin valtakunnan käskyvallan laajeneminen

Todellinen muutos Suomen alueen historiassa tapahtuu, kun Ruotsin kuninkaan käskyvalta alkaa laajeta pohjoiseen ja itään. Kruunu halusi resursseja, veronmaksajia ja hallittavia alueita. Paikalliset yhteisöt hakivat suojaa, oikeuksia, maata ja markkinoita. Näiden intressien kohtaamisesta syntyi se historiallinen maailma, josta myöhempi Suomi kasvoi.

Ruotsia voidaan tässä yhteydessä tarkastella imperiumina, kunhan käsite ymmärretään oikein. Imperiumilla ei tarkoiteta vain merentakaista siirtomaavaltaa, vaan monikeskuksista valtakuntaa, jonka käskyvalta, verotus, oikeudelliset rakenteet ja sotilaallinen järjestys laajenivat vähitellen yhä uusille alueille.

Institutionaalisen taloustieteen kielellä kyse oli muodollisten ja epämuodollisten instituutioiden kohtaamisesta. Kruunu toi verotuksen, oikeuden, kirkon, rajankäynnit, lääninhallinnon ja hallinnollisen käskyvallan. Paikalliset yhteisöt toivat omat nautintaoikeutensa, sukulaisuuteen perustuvat verkostonsa, eränkäynnin tapansa, kalavesien käytön, kaupankäynnin ja keskinäisen luottamuksen järjestelmät. Suomen alueen historia syntyi näiden kerrostumien vuorovaikutuksesta.

Savolaisten levittäytyminen Kainuuseen, Pohjois-Pohjanmaalle ja Kemijokivarteen on usein kerrottu suomalaisen asutushistorian sisäisenä liikkeenä. Mutta jos kartta vaihdetaan Ruotsin valtakunnan kartaksi, ilmiö näyttää toisenlaiselta. Sama savolainen uudisasutus ulottui myös Länsi-Pohjaan, Norlantiin, Taalainmaalle ja Värmlannin metsiin. Nykyisten rajojen mukaan osa tästä on “Suomen asutushistoriaa” ja osa “Ruotsin metsäsuomalaisuutta”. Aikalaisille kyse ei ollut kahdesta erillisestä kansallisesta prosessista. Se oli saman valtakunnan sisäistä liikettä.

Savolaiset uudisraivaajat olivat Ruotsin kuninkaan etujoukkona ottamassa haltuun ’asumattomia’ erämaita. Taustalla vaikuttivat ennen kaikkea taloudelliset syyt.

Sama logiikka koskee Länsi-Pohjan suomalaisia ja Ruijan kveenejä. He eivät ole suomalaisen historian erikoisuuksia rajan toisella puolella. He ovat muistutus siitä, että kielellinen ja kulttuurinen suomalaisuus ei pysähdy nykyiseen valtiorajaan — eikä pysähtynyt ennen vuotta 1809.

Juuri tässä anakronistinen kartta tekee suurimman vahinkonsa. Se katkaisee yhtenäisen prosessin kahdeksi kansalliseksi historiaksi ja tekee selittämisestä vaikeaa. Kun toinen puoli prosessista sijoitetaan Suomen historiaan ja toinen Ruotsin tai Norjan vähemmistöhistoriaan, kokonaisuus hajoaa.

Pohjoinen ei ollut tyhjä reuna, vaan alue, jonka kautta valtakunta haki kalaa, turkiksia, tervaa, sotilaita, veroja ja tilaa uudisasutukselle.Se ei ollut kansallisen historian syrjäinen näyttämö vaan valtakunnan resurssipolitiikan ja paikallisten elinkeinojen kohtaamisalue.

1809 – raja, joka loi Suomen

Vuosi 1809 on suomalaisen historian suuri vedenjakaja. Sitä kuvataan usein hetkenä, jolloin Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle, ikään kuin valmis kokonaisuus olisi vain vaihtanut hallitsijaa.

Historiallisesti tapahtui jotakin monimutkaisempaa.

Suomen sodan ja Haminan rauhan seurauksena Ruotsi luovutti Venäjälle itäiset maakuntansa sekä osia Lapista Tornion- ja Muonionjoen itäpuolelta. Näistä alueista muodostettiin autonominen Suomen suuriruhtinaskunta. Vanha Suomi — Venäjän jo 1700-luvulla valtaamat Karjalan ja Savon alueet — liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Porvoon maapäivät 1809 olivat ratkaiseva poliittinen hetki: säädyt vannoivat uskollisuutta Aleksanteri I:lle, joka vahvisti alueen lait ja säätyjen oikeudet.

Vuosi 1809 ei siis luonut suomalaisia ihmisiä, suomen kieltä, paikallisyhteisöjä tai luterilaista yhteiskuntaa. Ne olivat olemassa jo aiemmin Ruotsin valtakunnan osana. Mutta vuosi 1809 loi uuden poliittisen kehyksen, jossa näistä aineksista voitiin vähitellen alkaa puhua yhtenä Suomena.

Suomi kansana, kulttuurisena projektina ja poliittisena tietoisuutena rakennettiin 1800-luvulla. Se ei ollut ikiaikainen olento, joka odotti valtiollista muotoaan. Se oli historiallinen rakennelma, tietoinen projekti. Hyvä esimerkki on suomen kieli, joka luotiin 1800-luvulla ja puhdistettiin ’vieraista’ aineksista (ruotsalaisista). 

Myöhempi kansallinen historiankirjoitus käänsi tämän usein toisin päin. Vuodesta 1809 tuli kertomus, jossa Suomi “löysi itsensä”. Tällainen tulkinta on ymmärrettävä 1800-luvun kansallisen heräämisen näkökulmasta, mutta se on väärä selitysmalli keskiajan ja varhaismodernin ajan historialle.

Miksi “miksi” jää kysymättä

Kansallisen kartan ongelma ei ole vain siinä, että se näyttää väärän rajan. Sen ongelma on siinä, että se ohjaa kysymään väärässä järjestyksessä.

Kun varhaista asutushistoriaa tutkitaan nykyisen Suomen rajojen sisällä, kysymys “mistä asutus tuli?” on helppo esittää. Mutta kysymys “miksi ihmiset liikkuivat?” vaikeutuu. Sen vastaus löytyy usein nykyisen kartan ulkopuolelta: Ruotsin valtakunnan hallintologiikasta, Itämeren kauppaverkostoista, verotuksesta, savolaisesta kaskeamisesta ja kruunun uudisasutuspolitiikasta.

Jos savolaisten siirtyminen nykyiseen pohjoiseen Suomeen nähdään suomalaisen asutushistorian osana, mutta savolaisten siirtyminen Värmlantiin ruotsalaisena metsäsuomalaisuutena, yhteinen selitys katkeaa. Ne olivat osa samaa prosessia: ihmisten, elinkeinojen ja kruunun intressien liikettä Ruotsin valtakunnan sisällä.

Kansallinen kartta on liian nuori väline vanhan maailman selittämiseen. Joki on vanhempi historiallinen rakenne kuin valtioraja. Meri on vanhempi yhteys kuin kansallinen raja. Nautinta-alue on vanhempi todellisuus kuin moderni rajaviiva.

Suomi syntyi Ruotsin sylissä

Suomen alueen historia ennen vuotta 1809 on ensisijaisesti Ruotsin valtakunnan itäisten ja pohjoisten alueiden historiaa. Se on Pohjanlahden ja Itämeren talousverkostojen historiaa, jokilaaksojen ja erämaiden historiaa, paikallisten yhteisöjen sopeutumisen ja liikkumisen historiaa sekä jatkuvan neuvottelun historiaa kruunun ja paikallisten toimijoiden välillä.

Suomi syntyi Ruotsin sylissä. Tämä tarkoittaa, että myöhemmän Suomen yhteiskunnalliset perusrakenteet muotoutuivat Ruotsin valtakunnan osana: hallinto, oikeus, kirkko, säädyt, omistussuhteet, verotus ja poliittisen ajattelun muodot. Mutta se tarkoittaa myös, ettei Suomi ollut alusta asti valmis kansallinen kokonaisuus.

Vuosi 1809 loi Suomen siinä merkityksessä, jossa Suomea voitiin alkaa kehittää omana hallinnollisena ja lopulta kansallisena projektinaan.

Kartta, jossa keskiajan asutushistoria piirretään myöhemmän Suomen rajojen sisään, kertoo enemmän myöhemmästä Suomesta kuin keskiajan maailmasta. Se saa menneisyyden näyttämään siltä, että se oli matkalla meihin. Mutta menneisyys ei tiennyt meistä mitään.

Menneisyys ei tiennyt olevansa matkalla kohti Suomen tasavaltaa.

Se tunsi joet, nautinta-alueet, kylät, markkinapaikat, verottajan, papin, kruununvoudin, käräjät ja kauppareitit.

Siksi asutushistorian tärkein kysymys ei ole vain: mistä ihmiset tulivat?

Tärkeämpi kysymys on: miksi he liikkuivat?

Vastaus löytyy taloudesta, vesireiteistä, luonnonvaroista, kruunun politiikasta ja Ruotsin valtakunnan laajenevasta käskyvallasta. Ei kansallisesta kohtalosta.

Alaviitteet

[^1]: Kari Tarkiainen, Ruotsin itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan (Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland / SKS, 2010).

[^2]: Kansallisen historiankirjoituksen rakentumisesta ks. Henrik Meinander, Suomen historia. Linjat, rakenteet ja käännekohdat (Helsinki: WSOY, 2006).

[^3]: Matti Klinge, Itämeren maailma (Helsinki: Otava, 1984).

[^4]: Institutionaalisen taloustieteen näkökulmasta ks. Douglass C. North, Institutions, Institutional Change and Economic Performance (Cambridge: Cambridge University Press, 1990).

[^5]: Pohjoisen asutuksen, maankäytön ja kruunun resurssipolitiikan näkökulmasta ks. Matti Enbuske, Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun (Helsinki: SKS, 2008) sekä Nils Erik Villstrand, Riksdelen. Stormakt och rikssprängning 1560–1812 (Helsingfors: Schildts & Söderströms, 2009).

Kirjallisuutta

• Enbuske, Matti: Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Helsinki: SKS, 2008.
• Klinge, Matti: Itämeren maailma. Helsinki: Otava, 1984.
• Meinander, Henrik: Suomen historia. Linjat, rakenteet ja käännekohdat. Helsinki: WSOY, 2006.
• North, Douglass C.: Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge: Cambridge University Press, 1990.
• Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland / SKS, 2010.
• Villstrand, Nils Erik: Riksdelen. Stormakt och rikssprängning 1560–1812. Helsingfors: Schildts & Söderströms, 2009.

Pirkkalaisliikkeestä taloudellisena instituutiona

Teksti päivittyy ajattelu- ja älyprosessin edetessä.

Historiankirjoitusta värittävät monet myytit, jotka ovat vahvasti politisoituneet ja ohjanneet tutkimusta aikojen saatossa useimmiten väärään suuntaan. Historia on niin vahvasti sidoksissa omaan identiteettiimme, että houkutus historian mielikuvitustulkinnoille on suuri. Tutkijan oman ajan poliittiset intohimot ovat olleet aina ohjaamassa historiantutkimuksen mielenkiinnonkohteita ja vaikuttaneet jopa tutkijan tekemiin johtopäätöksiin.

Kansa ja heimo-käsitteinä nousivat tärkeiksi kansallisuusaatteen ja kansakunnan rakentamisen aikaan. Kansan uljasta menneisyyttä haettiin kaukaakin historiasta. Kolonialismin käsitettä käytetään nykyisin hyvin yleisesti monen historiallisen ilmiön selittäjänä - rakenteellisten epäoikeudenmukaisuuksien tulkitsijana. Lapin historiasta tutuille pirkkalaisillekin on aseteltu pohjoisen varhaisten  kolonialistien viittaa, joka kuitenkin murentuu esimerkiksi Bergman, I. & Edlund, L.-E. (2016) artikkelin käsittelyssä. Todellisuus on harvoin jos koskaan musta tai valkoinen.

Pirkkalaisliike on esimerkki muinaismyytistä, jonka ympärille on rakentunut historiallisia kertomuksia ja mytologisiin mittasuhteisiin kasvaneita teorioita tämän ’heimon' alkuperästä ja luonteesta. Sama pätee vieläkin myyttisempiin Vienanmeren bjarmeihin. Useimmissa tutkimuksissa on keskitytty lähinnä pirkkalaisliikkeen alkuperään ja kiistelty siitä, mistä pirkkalaiset tulivat ja mitä kansallisuutta he edustivat. 

Kansallisuus-käsitteen sijoittaminen 1300-1500 luvuille on jo sinänsä ongelmallista, koska koko käsite modernissa mielessä syntyi vasta kansallisuusaatteen myötä 1800-luvulla. Romantiikan ajan filosofit rakensivat kieleen perustuneen käsityksen kansan myyttisestä alkuperästä - Eedenin paratiisin kaltaisesta myyttisestä alkukodista, josta kansa oli kotoisin: siellä puhuttiin samaa kieltä, elettiin sovussa ja sopusoinnussa.

Kolonialismin käsite puolestaan syntyi kuvaamaan 1800-luvun eurooppalaisten siirtomaavaltojen emämaan ja merentakaisten siirtokuntien välistä taloudellista suhdetta, jossa siirtomaa oli alisteisessa asemassa emämaahan nähden - lähinnä raaka-aineiden tuottajana. Tämä ei sinänsä estä näiden käsitteiden käyttöä, mutta voi tuoda ongelmia analyysissa. Esimerkiksi kolonialismin käsitteeseen liittyy tiettyjä institutionaalisia piirteitä kuten vahvasti organisoitunut emämaa ja siihen alisteisessa asemassa oleva alusmaa, siirtomaa-armeija ja taloudellisten hyödykkeiden liikkuminen. Kansallisuus -käsitteeseen liittyy monia romantiikan ajan outouksia ja ihanteita.

Pirkkalaisten ja muiden vastaavien hieman salaperäisten historiallisten ryhmien tarkastelu pelkästään etnisen tai kielellisen taustan kautta on rajallista. Uuden institutionaalisen taloustieteen näkökulmasta pirkkalaiset ja muut vastaavat ryhmät näyttäytyvät ennen kaikkea taloudellisina toimijoina, jotka rakensivat ja ylläpitivät vaihdantaverkostoja ja instituutioita. Institutionaalinen taloustiede tarjoaa ylipäänsä mielenkiintoisen näkymän pohjoisten kansojen historiaan. 

Tietysti kriittisesti voi pohtia myös sitä, miten nämä taloustieteen käsitteet soveltuvat historiallisten ilmiöiden tutkimiseen. Käsitteen kyky selittää uskottavasti kohteena olevaa ilmiötä lienee lopulta se ainoa keino saada tähän problematiikkaan selvyys.

Instituutiot talouden perustana – Northin, Greifin ja pohjoisten kauppaverkostojen näkökulmat

Institutionaalinen taloustiede korostaa erilaisten instituutioiden – eli sääntöjen, normien ja organisaatioiden – merkitystä inhimillisen toiminnan selittävänä tekijänä. Douglass C. North ja Avner Greif ovat taloushistorian näkökulmasta tämän lähestymistavan keskeisiä ajattelijoita. Viime vuosina myös viikinkitutkimuksessa ja pohjoisten alueiden taloushistoriassa laajemminkin on sovellettu institutionaalista taloustiedettä, erityisesti aineettoman kulttuurin ja epämuodollisten rakenteiden ymmärtämiseksi. 

Douglass North: Taloudelliset instituutiot

Taloustieteen nobelistin Northin mukaan instituutiot ovat "pelin sääntöjä" – muodollisia ja epämuodollisia rakenteita, jotka ohjaavat ihmisten vuorovaikutusta. Hän korostaa transaktiokustannusten merkitystä ja historiallista ’polkuriippuvuutta’ (path dependence), joka selittää, miten instituutiot säilyvät ja muotoutuvat ajan myötä. Kerran syntynyt rakenne luo pohjaa uusille rakenteille. 

Transaktiokustannukset ovat niitä kustannuksia, jotka liittyvät taloudellisen vaihdantaan (esim. neuvottelu, valvonta, sopimusten täytäntöönpano).Taloudellinen kasvu edellyttää instituutioita, jotka tukevat luottamusta, turvaavat omistusoikeuksia ja sopimusten täytäntöönpanoa. Instituutio siis yksilön toimintaa rajoittavasta luonteestaan huolimatta alentaa transaktiokustannuksia esimerkiksi tavaroiden vaihtoon liittyvän riskin pienenemisen vuoksi.

Avner Greif: Normit, odotukset ja yhteisöllinen koordinaatio

Greifin tutkimukset keskiajan kauppaverkostoista osoittavat, että epämuodolliset instituutiot – kuten maine, sosiaaliset normit ja yhteisön kontrolli – voivat korvata ’viralliset’ oikeusjärjestelmät. Taloudellinen toiminta perustuu yhteisiin odotuksiin ja kykyyn koordinoida toimintaa. Greif korostaa myös endogeenisten instituutioiden merkitystä: ne syntyvät yhteisön sisäisestä dynamiikasta, eivät ulkoisista määräyksistä.

Viikinkitutkimus ja aineeton kulttuuri

Artikkeli New Institutional Economics in Viking Studies: Visualising Immaterial Culture laajentaa institutionaalisen taloustieteen soveltamista aineettoman kulttuurin tutkimukseen. Viikinkiajan taloudelliset järjestelmät perustuivat liikkuviin jurisdiktioihin, kollektiiviseen identiteettiin, valojen käyttöön ja epämuodollisiin sopimuksiin. Tämä lähestymistapa on erityisen hyödyllinen tilanteissa, joissa aineellista lähdeaineistoa on vähän kuten on pirkkalaisliikkeen kohdalla.

Lars Ivar Hansen: Kauppaverkostot ja toiminnan tilat

Hansenin tutkimus tuo esiin, kuinka 1500-luvun pohjoiset kauppaverkostot muodostivat monikerroksisen sosiaalisen kentän, jossa eri toimijat – kauppiaat, tuottajat, valtiolliset viranomaiset ja paikalliset edustajat – kilpailivat resursseista ja vaikutusvallasta. Kauppa tapahtui kolmen osittain päällekkäisen verkoston kautta: Norjan rannikko, Pohjanlahden alue ja nykyisen Venäjän puoleiset yhteydet. Hansenin analyysi Bourdieun kenttäteorian avulla osoittaa, että nämä verkostot eivät olleet vain taloudellisia, vaan myös poliittisia ja kulttuurisia tiloja.

Bergman & Edlund: Birkarlar ja saamelaiset – alistamisen sijaan keskinäinen riippuvuus

Artikkeli Birkarlar and Sámi – inter-cultural contacts beyond state control haastaa aiemman käsityksen pirkka-kauppiaista pelkästään ulkopuolisina toimijoina, jotka verottivat ja alistivat saamelaisia. Tutkimus osoittaa, että pirkkatalonpojat olivat syvästi juurtuneita rannikon yhteisöihin ja toimivat luottamustehtävissä saamelaisyhteisöjen kanssa. Kaupankäynti ei ollut yksipuolista hyväksikäyttöä, vaan keskinäistä riippuvuutta ja sosiaalista verkottumista, jossa myös avioliitot ja sukulaisuussuhteet loivat yhteyksiä. Tämä näkökulma tukee Greifin ajatusta epämuodollisista instituutioista ja yhteisöllisestä koordinaatiosta.

Symbioottinen suhde saamelaisten ja pirkkalaisten välillä koki mullistuksen, kun organisoituneet valtiot - Ruotsi, Tanska-Norja ja Novgorod - ryhtyivät kilpailemaan pohjoisten alueiden hallinnasta. Endogeeniset instituutiot sulautuivat osaksi uusia valtarakenteita.

Callmer et al.: Turkiskauppa ja itäinen laajentuminen

Callmerin (2023) artikkeli “Why Finland? The Baltic Finns led the way to the East” tarjoaa uudenlaisen tulkinnan Itämeren alueen varhaisista verkostoista. Hänen mukaansa itämerensuomalaiset yhteisöt toimivat aktiivisina välittäjinä lännen ja idän välisessä vaihdannassa, ja niiden kautta kulkenut turkiskauppa muodosti perustan epämuodollisille instituutioille, jotka ohjasivat transaktiokäyttäytymistä ennen valtiollisia rakenteita. Tämä näkökulma tukee uuden institutionaalisen talousteorian käsitystä siitä, että vaihdannan säännöt ja normit voivat syntyä paikallisyhteisöjen sosiaalisessa kontekstissa ilman keskitettyä hallintoa.

Callmerin, Gustinin ja Roslundin tutkimus haastaa vakiintuneen näkemyksen, jonka mukaan orjakauppa olisi ollut viikinkien itäisen laajentumisen pääasiallinen motiivi. He korostavat turkiskaupan merkitystä jo ennen viikinkiaikaa ja sen roolia svealaisten ja muiden skandinaavisten ryhmien siirtymisessä itään. Artikkeli osoittaa, että itämerensuomalaiset ja saamelaiset olivat keskeisiä toimijoita turkiskaupan verkostoissa, ja että heidän roolinsa on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa vähälle huomiolle.

Kauppaverkostot ja itämerensuomen varhaiset muodot – yhteys taloudellisiin instituutioihin

Viime vuosikymmeninä suomen kielen ja muiden itämerensuomalaisten kielten leviämistä on tarkasteltu entistä enemmän taloudellisten ja sosiaalisten verkostojen kautta. Perinteinen malli, jossa kielen leviäminen selitettiin yksinomaan asutusliikkeellä tai etnisillä ryhmillä, on osoittautunut liian yksioikoiseksi. Uudempi tutkimus (esim. Petri Kallio, Riho Grünthal, Janne Saarikivi, Jaakko Häkkinen et al.) korostaa, että kieli saattoi levitä taloudellisten ja kulttuuristen kontaktien kautta — erityisesti kauppareittejä ja vaihdantaverkostoja pitkin eliitin kielenä. Modernina aikana englannin kielen voittokulku pohjaa brittiläisten ja myöhemmin amerikkalaisen instituutioiden voimaan.

Kauppaverkostot kielen leviämisen infrastruktuurina

Pohjoisessa ja koillisessa (nyk. Keski- ja Pohjois-Suomessa, Kuolan ja Vienan suunnilla) kauppareitit ja turkiskaupan solmukohdat toimivat todennäköisesti myös kielikontaktien kanavina.

Institutionaalisen talousteorian näkökulmasta nämä yhteisöt rakensivat luottamukseen ja maineeseen perustuvia yhteistyörakenteita, jotka mahdollistivat kaupan ilman organisoitunutta valtiota tai vastaavaa valtarakennetta. Näissä kontakteissa käytetty kieli — todennäköisesti varhainen itämerensuomi tai sen sekamuodot — toimi käytännön viestinnän välineenä.

Kieli siis toimi institutionaalisena mekanismina, joka mahdollisti kaupankäynnin ja luottamukseen perustuvan yhteistyön. Näin ollen suomen kielen leviäminen pohjoiseen ja koilliseen voidaan tulkita kauppaverkoston institutionaaliseksi vaikutukseksi, ei ’kansainvaelluksen’ seuraukseksi. Tämä voisi selittää sen, miksi geenit vaihtelevat eri kieliyhteisöillä huomattavastikin. Geenit eivät tunnetusti kuljeta mukanaan kieltä.

Kauppa, kieli ja identiteetti – yhteinen infrastruktuuri

Kuten Lars Ivar Hansen ja Bjørnar Olsen ovat osoittaneet, varhaiset pohjoiset verkostot olivat monietnisiä ja monikielisiä, mutta ne säilyttivät yhteisiä normeja. Kielen käyttö tietyissä yhteyksissä (kauppa, neuvottelu, rituaalit) muodosti symbolisen pääoman, kuten Pierre Bourdieu’n kenttäteoria esittää.

Tästä näkökulmasta kielen leviäminen voidaan nähdä epämuodollisena institutionaalisena prosessina – kieli oli vaihdannan “sääntö”, joka vakautti luottamusta. Tietysti se oli olennainen luottamukseen perustuvan kommunikaation mahdollistajana. Tämä rinnastuu Avner Greifin ajatukseen “kollektiivisesta koordinaatiosta” kaupankäynnin mahdollistajana.

Bjarmit, pirkkalaiset ja kielikontaktit

Kun pirkkalaisverkostot vakiintuivat 1200–1400-luvuilla, ne jatkoivat todennäköisesti paljon vanhempaa vaihdantaperinnettä, jossa itämerensuomalaiset murteet olivat jo vakiintuneet pohjoisen kauppareittien lingua francaksi.

Bjarmien kuvauksissa (esim. Other 800-luku) viitataan juuri tällaisiin kauppiaiden yhteisöihin, joissa yhteinen kommunikointitapa oli välttämätön. On mahdollista, että nämä yhteisöt olivat yksi kielellisen ja kulttuurisen jatkuvuuden tekijä, joka selittää itämerensuomen varhaisten muotojen leviämisen niin laajalle pohjoiseen ja koilliseen.

Suomen kielen varhaisten muotojen leviäminen pohjoiseen ja koilliseen voidaan institutionaalisen talousteorian ja kielihistoriallisten analyysien valossa tulkita siis kauppaverkostojen sivuvaikutukseksi.

Kieli ei siis kulkenut valtioiden tai sotajoukkojen mukana, vaan vaihdannan, luottamuksen ja yhteisöllisen yhteistyön myötä. Pirkkalaisverkostot ja niiden esivaiheet jatkoivat tätä epämuodollista instituutioperinnettä, jossa taloudelliset ja kielelliset rakenteet kietoutuivat toisiinsa.

Institutionaalinen kauppa pohjoisessa – Kallioisen näkökulmaa

Uuden institutionalistisen taloustieteen valossa kauppa ei ole vain hintoja ja hyödykkeitä, vaan järjestelmien, luottamuksen, verkostojen ja normien muodostama kudelma, joka mahdollistaa vaihdon myös harvaan asutulla alueella. Ytimessä on tietysti taloustieteen ajatus ihmisestä hyödyn tavoittelijana - tai pikemminkin selviytymiseen pyrkivänä homo economicuksena.

Suomen taloushistoriantutkimuksessa tässä suunnassa merkittävä tutkija on Mika Kallioinen, joka on tutkinut erityisesti, miten keskiaikaiset kauppiaat ja kaupunkiyhteisöt sopeutuivat epävarmaan ympäristöön. Kallioisen Long-Distance Trade in Medieval Europe -artikkeli osoittaa, että pitkän matkan kauppa kohtasi lukuisia vaikeuksia kuten sopimusten täytäntöönpano, tiedon puute ja kuljetusriskit. Kauppiaat eivät jääneet näiden ongelmien armoille, vaan he kehittivät institutionaalisia ratkaisuja: luottamukseen perustuvia ja maineeseen liittyviä mekanismeja ja yhteisövetoista sovittelua. 

Kun sovellamme tätä näkökulmaa pirkkalaisliikkeeseen, voimme kuvitella pirkkalaiset toimijoiksi, jotka operoivat alueilla, joilla muodollinen valtiovalta oli heikko tai sitä ei ollut. Tämä on myös kysymys, jota aiemmassa tutkimuksessa ei ole kylliksi otettu huomioon. Miten ’länsisuomalaiset eräretkeilijät’ hallitsivat kauppaa aikana, jolloin kulkeminen oli vaivalloista ja hidasta? Ei Pirkkalasta ’käväisty päiväseltään’ Peräpohjolassa. Pirkkalaisten välineitä kaupankäynnin ylläpitämiseksi olisivat siten olleet epämuodolliset instituutiot (normit, sopimukset, maine), verkostot rannikon, sisämaan ja idän välillä sekä “välituomioistuimet” (esim. yhteisöt tai neuvostot) riitojen ratkaisussa.

Kallioisen tarkastelut kaupunkien roolista kaupan järjestäjinä antavat analogian: vaikka pirkkalaiset eivät toimineet kaupungeissa, heillä saattoi olla paikallisia solmukohtia, jotka muistuttivat pienimuotoisia kauppakeskuksia tai vaihtopaikkoja. Kun kauppiaiden määrä kasvoi ja etäisyydet kasvoivat, tarvittiin institutionaalisia mekanismeja, jotka mahdollistivat luottamuksellisen vaihdon myös tuntemattomien osapuolien välillä.

Näin ollen Kallioisen tutkimukset auttavat meitä purkamaan myyttejä pirkkalaisliikkeestä (esim. ne “ulkopuolisina kauppiaina”) ja näkemään sen pikemminkin varhaisena instituutionaalisena ratkaisuna pohjoisen kaupan haasteisiin — kauppatoiminta ei odottanut valtioiden tuloa, vaan kehittyi jo ennen niitä moninaisissa olosuhteissa. Valtioiden tulo alueella muutti varmasti varhaista dynamiikkaa ja loi aiempaa ’epätasa-arvoisen’ asetelman. Aiemmat vaihdantasuhteet muuttuivat hierarkisemmiksi.

Pirkkalaisliike institutionaalisen taloustieteen ja kauppaverkostojen valossa

Pirkkalaisliikettä voidaan tarkastella siis ainakin seuraavista näkökulmista:

• Epämuodolliset instituutiot: Pirkkalaisliike oli alunperin nimenomaan epämuodollinen instituutio. Luottamus, maine ja yhteisön normit ohjasivat toimintaa – esimerkiksi pirkkatalonpoikien ja saamelaisten suhteissa.

• Transaktiokustannusten hallinta: Pirkkalaiset loivat järjestelmän, jossa luottamus vähensi neuvottelun ja valvonnan kustannuksia. Tästäkin hyötyivät kaikki osapuolet.

• Path dependence (polkuriippuvuus): Toimintamallit säilyivät vuosisatoja, vaikka poliittiset olosuhteet muuttuivat. Insituution 'päälle' rakennettiin uutta. Mikä oli linkki varhaisten itämerensuomalaisten, saamelaisten, kveenien ja skandinaavien epämuodollisten instituutioiden merkitys pirkkalaisliikkeen synnyssä? Ja toisaalta: miten pirkkalaisliike epämuodollisten rakenteiden kautta vaikutti esimerkiksi uudisasutuksen leviämiseen 1600- ja 1700-luvuilla?

• Endogeeninen instituutioiden synty: Liike kehittyi paikallisten toimijoiden tarpeista, ei valtiollisesta määräyksestä tai kolonialistisesta muuttoliikkeestä. Pirkkalaiset eivät tulleet mistään - vaihdantasuhde syntyi paikallisista lähtökohdista.

• Liikkuvat jurisdiktiot: Pirkkalaiset toimivat eri hallinnollisten ja kulttuuristen rajojen sisällä, kuten Hansenin ja Callmerin kuvaamat kauppiaat.

• Kollektiivinen identiteetti: Ryhmäidentiteetti toimi sosiaalisen kontrollin välineenä.

• Keskinäinen riippuvuus: Kauppa ei ollut yksipuolista, vaan molemminpuolista vuorovaikutusta, jossa yhteisöt loivat yhteisiä käytäntöjä.

Johtopäätöksiä pirkkalaisuuden synnystä ja luonteesta

Callmerin ym. tutkimus antaa vahvan pohjan pirkkalaisuuden synnyn uudelleenarvioinnille:

1. Asutuksen leviäminen pohjoiseen voidaan yhdistää turkiskaupan reitteihin ja tarpeeseen hallita resursseja. Kauppaverkostot loivat kannustimia siirtyä uusille alueille. Pirkkalaisliike itsessään loi institutionaalisen pohjan myöhemmälle 1600- ja 1700-lukujen asutuksen leviämiselle pohjoiseen liikkeen jo lakattua olemasta. Näin pirkkalaissuvuista tuli Lapin talonpoikaisen asutuksen leviämisen kantasukuja. Menestymistä varmasti edesauttoi jo valmiit verkostot ja toimintatavat. Tämä institutionaalinen yhteys kaipaa ehdottomasti lisätutkimista.

2. Pirkkalaisliike syntyi todennäköisesti osana laajempaa pohjoista kauppadynamiikkaa, jossa ainakin itämerensuomalaiset, saamelaiset ja skandinaavit toimivat yhdessä.

3. Bjarmien rikkaus ja kulttuurinen asema voivat heijastaa samaa ilmiötä kuin pirkkalaisliike – paikallisten ryhmien nousua kaupan ja resurssien hallinnan kautta. Bjarmit voidaan nähdä pirkkalaisuuden itäisenä ilmentymänä, erityisesti jos he toimivat turkiskaupan solmukohtina ja välittäjinä.

Usein Pirkkalaisliike on historiankirjoituksessa kuvattu myyttisenä hämäläisten tai satakuntalaisten “pohjoisen kolonialismin” ilmentymänä – etnisenä ryhmänä, jolla oli “erillinen” asema suhteessa saamelaisiin tai rannikon yhteisöihin. Kuitenkin, kun tarkastelemme ilmiötä instituutioiden ja verkostojen näkökulmasta, voimme purkaa osan näistä myyteistä:

• Myytin mukaan pirkkalaiset olisivat ulkoapäin tulleita ”valloittajia” tai koloanialistisia riistäjiä. Mutta institutionaalinen näkökulma ja tutkimus (esim. Bergman & Edlund) osoittavat, että pirkkatalonpojat olivat pääasiassa paikallisen yhteisön sisäisiä toimijoita ja että heidän suhteensa saamelaisiin olivat sekä luottamuksellisia että verkostollisia, eivät pelkästään alistavia.  

• Kun tarkastellaan taloudellisia kannusteita, pirkkalaisuuden synty ei näyttäydy ollenkaan identiteettipohjaisena “heimokonstruktiona”, vaan laadullisena institutionaalisena ratkaisuna kaupankäynnin, vaihdon ja resurssien hyödyntämisen haasteisiin pohjoisessa – eli toimijoiden vastauksena olosuhteisiin. Kieli oli luultavimmin tämän verkoston ’kommunikaatioväline’. Verkoston hallitsevana kielenä oli mitä ilmeisimmin itämerensuomen pohjoiset murteet, mutta monikielisyys oli arkipäivää, eikä pirkkalaisuudesta voida puhua ’länsisuomalaisena’ ilmiönä - olletikkin kun koko Suomea ei ollut tuolloin olemassa.

• Historiankirjoituksessa esiintyvää “pohjoisen kolonialismin” käsitettä voidaan suhteuttaa institutionaaliseen analyysiin —  kysymyksessä ei ollut alunperin valtion asettama kauppaorganisaatio, vaan verkostoihin perustuvaa toimintaa. Valtiot omine intresseineen astuivat kuvaan myöhemmin ja hyödynsivät valtapyrkimyksissään epämuodollisia instituutioita. Kolonialismista ei voida puhua ennen valtioiden astumista kuvaan mukaan. Valtio hyödynsi olemassa olevia rakenteita ja siten muutti alueen valtasuhteiden dynamiikkaa. Valtiot ryhtyivät hyödyntämään pohjoisia alueita ja tällöin siirryttiin selvemmin kolonialistiseen vaiheeseen.

Kallungin ja Kyrön yhteys: kadonnut kveenisuku?

Geneettisen sukututkimuksen keinoin voidaan jäljittää sekä asutuksen varhaisia vaiheita että sen leviämistä pirkkalaiskauden jälkeen. Uusien Y-DNA-tulosten mukaan vanhalla kuolajärveläisellä (Salla) Kallungin ja pirkkalaissuvuksi tiedetyllä Kyrön suvuilla on yhteinen esi-isä noin vuodelta 1250. Oletettavaa on, että suku oli tuohon aikaan viimeistään pohjoisessa. 

Tämä yhteys voidaan tulkita siten, että nämä suvut kuuluivat alunperin saagoissa kveeneiksi nimitettyyn väestöön, joka asusti ehkä Perämeren kaaren (Kainuunmeren!) jokivarsien suualueilla. Kveenit muodostivat etelän ja pohjoisen asutusyhteisöjen välisiä verkostoja kauppaan ja luottamukseen perustuvien suhteiden kautta. Näin ollen voidaan ajatella, että pirkkalaisten epämuodolliset instituutiot (sukulaisuuksien hallinta, kauppa, resurssien jakaminen) jatkoivat tätä verkostoa.

Kun Lapin alueelle myöhemmin alettiin perustaa uudisasutuksia (1500–1600-luvuilla), juuri tällaiset sukuperustaisten instituutioiden järjestelmät saattoivat toimia pohjana sille, kuinka ihmiset organisoivat tilojen perustamista, maaomistusta, kyläyhteisöjä ja verotusjärjestelyjä. Tämä vanha instituutionaalinen yhteys voi myös selittää sitä, miten eteläiset lapinkylät ’suomalaistuivat’ varsin nopeasti.

Kveenien muuntuminen ja institutionaalisen ’perimän’ jatkuvuus

Tuore tutkimus “The dissolution of ancient Kvenland and the transformation of the Kvens as an ethnic group of people. On changing ethnic categorizations in communicative and collective memories” tuo tärkeän uuden ulottuvuuden ymmärrykseen siitä, miten kveenien identiteetti ja yhteisörakenne hajosi, mutta samalla muuntui osaksi myöhempiä yhteisöjä — kuten pirkkalaisia, saamelaisia ja uudisasukkaita. Artikkelin keskeinen näkemys on, että ’kveenikansan’ hajoaminen ei ollut etninen katoaminen, vaan pikemminkin institutionaalinen transformaatio: heidän toimintatapansa, taloudelliset verkostonsa ja sosiaaliset norminsa sulautuivat pohjoisen yhteisöihin. 

Tämä antaa merkittävän viitekehyksen myös Kallungin ja Kyrön sukujen varhaiselle yhteydelle. Kun nämä suvut todella jakavat yhteisen Y-DNA-juuren 1200-luvun vaiheilta, se voidaan tulkita ajaksi, jolloin kveenien maan yhteisörakenne oli jo muuttumassa pirkkalaisliikkeen kaltaiseksi markkinavälitteiseksi ja epämuodolliseksi instituutioksi. Tällaiset yhteisöt nojasivat pitkälti luottamukseen, sukusiteisiin ja liikkuvuuteen — samoihin institutionaalisiin rakenteisiin, joita uudempi taloushistoriallinen tutkimus (Greif, North, Greif & Mokyr) on kuvannut varhaisen kaupankäynnin peruspilareiksi.

Näin ollen Kveenlannin “hajoaminen” ei niinkään merkinnyt etnisen identiteetin katoamista, vaan sen taloudellisten ja sosiaalisten instituutioiden siirtymistä osaksi pirkkalaisliikettä ja myöhemmin Lapin uudisasutusta. Tämän pohjalta voidaan nähdä, että pirkkalaisliike ei syntynyt tyhjästä, vaan jatkoi kveenien luomaa pitkän aikavälin taloudellista ja sosiaalista perimää — instituutioita, jotka yhdistivät pohjoisen kauppareitit, suvut ja yhteisöt toisiinsa jo ennen kirjallisia lähteitä.

• Pohjoisen kauppa oli varsin vakiintunutta ja verkostoitunutta jo ennen valtioiden valtapyrkimyksiä.

• Pirkkalaisliikkeen kautta voidaan nähdä konkreettinen esimerkki instituutio‐ ja verkostokehityksestä muuttuvassa pohjoisessa ympäristössä: paikalliset toimijat loivat käytäntöjä, jotka mahdollistivat resurssien hallinnan, vaihdon ja koordinaation.

• Institutionaalinen taloustiede tarjoaa hyödyllisen välineen ymmärtää tätä toimintaa — ei vain taloudellisena ilmiönä, vaan kulttuurisena ja sosiaalisena järjestelmänä.

• Myyttiset tulkinnat (esim. “heimo”, “pohjoisen kolonialismi”) voidaan korvata monimuotoisemmalla ja vähemmän staattisella kuvauksella: toiminta, instituutiot, verkostot, vaihtosuhteet.

• Pirkkalaisliike ei ole vain historiankirjoituksen sivuosassa oleva sortokoneisto — se on järjestelmä, joka ilmentää pohjoisen kaupan ja vaihdon dynamiikkaa aikana, jolloin organisoitujen valtioiden vaikutus oli vielä rajallinen.

Edellä esitetyn perusteella voidaan myös todeta, että pirkkalaisliike ei ollut vain historiallinen ’eteläsuomalaisten’ tai ’hämäläisten’ tai ’pirkkalalaisten’ lapinkauppaa harrastavien talonpoikien yhteisnimitys, vaan monimutkainen epämuodollisten instituutioiden kudelma, joka syntyi aineettomien instituutioiden, kulttuurisen vuorovaikutuksen ja taloudellisten kannustimien pohjalta. Se mahdollisti tehokkaan toiminnan ilman virallisia rakenteita. Institutionaalinen taloustiede tarjoaa välineet tämän järjestelmän ymmärtämiseen – ennen kaikkea taloudellisena ilmiönä, mutta myös kulttuurisena ja sosiaalisena rakenteena.

Lopuksi

Pirkkalaisuuden synty voidaan ymmärtää osana laajempaa pohjoisen Euroopan kauppaverkostojen kehitystä, jossa paikalliset toimijat olivat keskeisessä asemassa. Pirkkalaisuus instituutiona toimii linkkinä aiemman kehityksen ja myöhempien kehityskulkujen välillä.

Puheet ’kansallisuudesta’ tai heimoidentiteetistä voidaan unohtaa. Pirkkalaisuus liittyi keskeisesti kaupankäyntiin ja vaihdantaan. Sen institutionaaliset juuret olivat todennäköisesti syvällä rautakaudella pohjoisen Euroopan ja Fennoskandian vaihdantaverkostoissa. Vastaavat taloudelliset instituutiot selittävät parhaiten myös myöhempää Lapin asuttamisen historian historiallista vaihetta.

Lähdeluettelo esseessä käytetyistä keskeisistä teoksista ja artikkeleista. Artikkelia on muokattu testimielessä yhdessä tekoälyn (Copilot, ChatGPT ) kanssa. Essee päivittyy ja myös lähdeluettelo sen myötä. Tekoäly on oiva tutkimuksen apuväline. Sen kanssa ei pidä tyytyä kopioimaan, vaan hyödyntää sitä tutkijana vuorovaikutuksessa aineiston kanssa. Tekoäly on parhaimmillaan keskustelukumppani, johon on suhtauduttava vähintään yhtä kriittisesti kuin aina kumppaniin, mutta myös tunnustettava sen kyky käydä läpi ja yhdistää valtavaa inhimillistä tietovarantojen massaa.

Tekoäly vaatii omaa älyä ja korostaa kriittisen ajattelun perustaitojen hallintaa. Se on kuitenkin oiva apuväline ja keskustelukumppani. 

Lähdeluettelo (täydentyy jatkuvasti tutkimusmatkan edetessä)

• Bergman, I., & Edlund, L.-E. (2021). Birkarlar and Sámi – inter-cultural contacts beyond state control: Reconsidering the standing of external tradesmen (birkarlar) in medieval Sámi societies. Acta Borealia, 38(1), 1–25. https://doi.org/10.1080/08003831.2021.1892914
• Callmer, J., Gustin, I., & Roslund, M. (2022). Baltic Finnic and Scandinavian Social Interaction in the Fur-hunting North, c. AD 700–1200. In I. Gustin, M. Roslund, & J. Callmer (Eds.), Interpreting the Early Medieval Fur Trade (pp. 15–44). Routledge.
• Greif, A. (2006). Institutions and the Path to the Modern Economy: Lessons from Medieval Trade. Cambridge University Press.
• Greif, A. (1993). Contract Enforceability and Economic Institutions in Early Trade: The Maghribi Traders’ Coalition. American Economic Review, 83(3), 525–548.
• Hansen, L. I. (2019). The Trading Networks of the High North during the Sixteenth Century. In D. G. Anderson, R. P. Wishart, & V. V. Alekseyev (Eds.), About the Hearth: Perspectives on the Home, Hearth and Household in the Circumpolar North (pp. 137–158). Berghahn Books.
• Kallioinen, Mika. Long-Distance Trade in Medieval Europe. Oxford Research Encyclopedias: Economics, 2020. DOI: 10.1093/acrefore/9780190625979.013.558 (PDF-versio saatavilla UTUPub-arkistossa) 
• North, D. C. (1990). Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge University Press.
• Vahtola, Jouko (2020). Hämäläiset – kveenit – bjarmit. Faravid 41, 175–202. PDF verkossa.
• Ögren, A., Gustin, I., & Roslund, M. (2022). New Institutional Economics in Viking Studies: Visualising Immaterial Culture. In I. Gustin, M. Roslund, & J. Callmer (Eds.), Interpreting the Early Medieval Fur Trade (pp. 45–66). Routledge.
• Jaakkola, J. (1924). Pirkkalaisliikkeen synty. Turun suomalaisen yliopiston julkaisuja.