Uudistilasta yhden klaanin kyläksi: Nampajärven suku 1700-luvun lopulla ja 1800-lukujen taitteessa

 Nampajärven suku sai alkunsa, kun Matti Matinpoika Halvari ja Kirsti Mikontytär Kyrö muuttivat Ylemmän Nampajärven pohjoisrannalle Tervavaaran eli nykyisen Lahenrovan juurelle.

Sukututkimus historiantutkimuksen osana

Suvun tutkiminen on helpottunut kovasti digitalisaation myötä. Jokaisen on helppo löytää aineistoa omasta suvustaan ja esivanhemmista internetin kätköstä. Oman sukupuun rakentaminen onnistuu käden käänteessä klikkailemalla ja yhdistelemällä omia tietojaan muiden syöttämiin tietoihin. Helppous johtaa helposti myös harhaan. Yhteisöllinen sukututkimus, jossa tulokset ovat wikipediamaisesti kaikkien tarkistettavissa ja muokattavissa, auttaa toki välttämään pahimpia karikkoja. Kuten Ylikangas (2015, 46) toteaa niin tutkimuksen helppous johtaa harhakuvitelmaan siitä, ettei mitään erityistä koulutusta tarvita. Ja se on tietysti harhaa.

Historiantutkimuksen kiehtovuus on siinä, että keskeisin työvälineemme on mielikuvitus ja tuo sama mielikuvitus on sudenkuoppa, johon on helppo langeta. Kuvan rakentaminen menneestä ajasta edellyttää kykyä yhdistellä erilaisista aineksista aidon tuntuinen ja luotettava näköala siihen, millainen maailma on ollut aiemmin. Mielikuvituksen käyttö edellyttää kurinalaisuutta ja arkista aherrusta lähdeaineistojen parissa. Pelkän mielikuvituksen avulla syntyy virheitä ja joutuu hyvin äkkiä harhapoluille - siniverisyyttä tai muuta omasta näkökulmasta arvokasta näkee helposti kaikkialla. 

Rankelaisen historiantutkimuksen tavoite ei onnistu kovinkaan helposti, että vain ”unohdamme” itsemme ja sammutamme oman ymmärryksemme lyhdyt ja etenemme tutkimuksen polulla side silmillä hapuillen josko jotakin tietoa löytyisi. Kuten Kant totesi ding an sich on meidän ymmärryksemme tavoittamattomissa. Katsomme menneisyyttä väistämättä omasta ajastamme käsin. Samanaikaisesti mennyt elää meissä ja me elämme menneessä. Kuitenkin meidän on yritettävä päästä hedelmälliseen vuoropuheluun menneisyydenå kanssa. Pelkän fiktiivisen tarinan kertominen ei palvele tarkoitustaan. Epätosi on aina valhetta ja valheelle ei voi perustaa mitään tervettä ja pysyvää.

Historiantutkimuksen ja sukututkimuksen kiehtovuus on siinä, että voimme valjastaa mielikuvituksen historialliseen salapoliisityöhön. Johtolankoja yhdistelemällä on aina mahdollista löytää uutta ja mielenkiintoista, meitä puhuttelevaa. Tässä on helppo yhtyä modernin mikrohistoriaksi kutsutun suuntauksen yhden isän Carlo Ginzburgin ajatuksiin.

Johtolanka-näkökulma historian lähteisiin tuo uuden näkökulman myös lähdekritiikkiin. Lähteiden todistusvoimaa arvioitaessa olisikin syytä korostaa ns toissijaisten lähteiden merkitystä eli niiden lähteiden, jotka eivät suoraan kerro itse tutkittavasta asiasta, mutta vinkkaavat tutkijalle vihjeitä. Uskottavuuden kannalta nimittäin ne lähteet, jotka kertovat tapahtumasta, mutta vain sivulauseessa, ovat todistusvoimaisimpia.

Menneisyyden tutkimus vertautuu pimeän materian etsimiseen - me näemme heijastusvaikutukset, mutta emme itse aiheuttajaa. Joudumme päättelemään ja tuon päättelyprosessin uskottavuus on tutkimuksen ydin.

Sukututkimusta tehtäessä korostuu myös kontekstin ymmärtäminen ja selvittäminen. 

Sukututkimuksen johtolankoja löytyy helposti netistäkin saatavilla olevista kirkollisista asiakirjoista. Hyvä salapoliisi löytää pienistä vinkeistä ja tiedonmuruista tien totuuden lähteille - historiaa tutkiva luotettavan ja uskottavan tarinan siitä, mitä oikeasti tapahtui ja miksi. 

Sukututkimuksessa korostuu salapoliisille tärkeä ominaisuus eli kyky koluta jo tutkittua aineistoa ja esittää sille kysymyksiä niin, että aiemmin huomaamaton tulee näkyväksi. 

Pelkkä sukulaisuhteisiin perustuvien sukutaulukaavioiden rakentaminen kalpenee sen rinnalla, kun arkistojen kätköistä löytyy vaikkapa esivanhemman omakätisesti raapustama puumerkki tai käräjämerkintä kaukaisesta sukulaisesta vastaamassa oikeuden edessä. 

Mitä on sitten historialliselta salapoliisilta edellytetyt taidot? Kirjoitin jo yllä kyvystä ottaa mielikuvitus käyttöön eli rakentaa uskottava ja looginen kertomus pienten tiedonmurusten pohjalta. 

Salapoliisin työssä tärkeää on myös kyky kyseenalaistaa aiempien todistelujen tuloksia ja niistä rakennettuja johtopäätöksiä.

Historiallinen salapoliisityö edellyttää Sherlock Holmes -kykyjen lisäksi aivan käytännön taitoja kuten kykyä lukea vanhoja ruotsinkielisiä asiakirjoja. Jos näitä taitoja ei opettele, jää kopiosukututkijan rooliin ja muiden armoille sekä muiden tekemille virheille alttiiksi.

Suvun käsite itsessään on mielenkiintoinen ja valitettavan usein sukutaulun ahtaaseen laatikkoon ahdettu. Jokaisen sukututkimusta tekevän soisi pohtivan sitä, mitä on suku ja sukulaisuus? Onko suku pelkästään geneettisen yhteyden etsimistä? Onko adoptiolapsen ”oikea” suku vain verisukulaisten muodostama yhteisö, vai se, joka on ottanut hänet osaksi ihmisten yhteisöä? Verenperinnöllä on tietysti merkitystä, mutta se ei ole kaikki kaikessa ja siksi sukututkimuksen kehikkoa on mielestäni laajennettava pelkästä sukulaisuussuhteiden laatikostojen rakentamisesta laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi merkityksellisten suhteiden tutkimiseksi.

Perinteisesti suvun tutkiminen on ollut patrilineaarista eli isien sukujen tutkimista. Tämä johtuu tietysti lähdeaineistosta eli siitä, miten paljon helpompaa on löytää tietoa etenemällä isien sukulinjoja. Geneettisesti molemmat ovat yhtä tärkeitä, mutta merkityksellistä sukuyhteisöä tutkittaessa tilanteet vaihtelevat. 

Suvun käsite on mielestäni paljon laajempi kuin pelkkä DNA-yhteys. Suku on sitä, mitä me olemme ja mistä käsin me maailmaa katsomme. Suvun voi myös nähdä taloudellisena instituutiona. Menneessä maailmassa - kuin myös nykyisin - tärkeää on ollut säilyä hengissä ja jatkaa sukua. Tähän perustehtävän ihmisen aivot, joiden toiminnan keskeisenä ulottuvuutena on sosiaalisuus, ovat kehittäneet selviytymisen tapoja. Suvulla on ollut tässä keskeinen roolinsa.

Kirjallisuutta:

Avaimia menneisyyteen - opas historiantutkimuksen menetelmiin. Toim. Danielsbacka, Hannikainen & Tepora (2022)

https://camdenhistorynotes.com/2016/02/19/being-a-historical-detective/

Ginzburg, Carlo (1996): Johtolankoja - kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista.

Kalela, Jorma (2000): Historiantutkimus ja historia.

North, Douglass, C.

Renvall, Pentti (1947): Historiantutkimuksen työmenetelmät.

Tokola, Matti (2020): The big debate: Carr vs. Elton teoksessa: Victory at all Costs - brittiläistä sotahistoriaa tutkimassa.

Wittgenstein, Ludwig: Tractatus Logico philosophicus.

Ylikangas, Heikki (2015): Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.