Kuvitteelliset kartat
Kartta ei ole viaton väline. Se ei vain kuvaa objektiivisesti maailmaa, vaan opettaa meitä näkemään sen tietyllä tavalla. Kartta piirtää maiseman mieleemme. Se asettaa rajat, keskukset, suunnat ja mittasuhteet. Se näyttää, mikä kuuluu yhteen ja mikä jää ulkopuolelle. Juuri siksi kartta on historiantutkimuksessa niin voimakas - ja myös niin pettävä -hahmottamisen väline. Tutkimusta tai oppikirjaa lukiessa on aina asetettava kysymys, miksi tämä kartta on tässä ja mitä se kertoo kirjoittajan tavasta jäsentää todellisuutta. Miten kirjoittaja haluaa meidän ajattelevan?
Kun keskiajan tai varhaismodernin ajan Suomen alueen historiaa kuvataan myöhemmän kansallisvaltion rajojen sisällä, kartta alkaa tietää liikaa. Se antaa ymmärtää, että myöhempi Suomi olisi ollut jo menneisyydessä jonkinlainen piilevä mahdollisuus, aristoteelinen potentia, joka odotti toteutumistaan; Michelangelon marmorivertauksen hahmo, joka oli jo kivessä valmiina ja jonka myöhemmät historialliset tapahtumat vain ’vapauttivat’ näkyviin. Laadukkaissakin tutkimuksissa tapa on hyvin yleinen ja kuitenkin erittäin harvoin perusteltu.
Menneisyydessä ei ollut valmista Suomen hahmoa odottamassa esiin tulemista. Ei ollut kansallisvaltiota, joka olisi uinunut alueessa, kielessä tai kansassa. Täällä oli jokilaaksoja, järvireittejä, erämaita, laajoja soita, nautinta-alueita, kauppareittejä, hiippakuntia, kruunun käskyvaltaa, paikallisyhteisöjä ja eri syistä paikasta toiseen liikkuvia ihmisiä.
Nykyisen Suomen itäraja on muuttunut vuosisatojen aikana monta kertaa. Pähkinäsaaren rauha, Täyssinän rauha, Stolbovan rauha, Uudenkaupungin rauha, Turun rauha, Haminan rauha, Tarton rauha ja toisen maailmansodan jälkeiset rajaratkaisut kertovat kaikki samasta asiasta: raja ei ole ikuinen maiseman ominaisuus. Se on poliittisen vallan, sodan, sopimusten ja hallinnollisten ratkaisujen tulos.
Siksi keskiajan tai varhaismodernin ajan historiaa ei pidä lukea myöhemmän Suomen kartan sisältä käsin. Kansallinen kartta ohjaa katsetta liikaa. Se saa meidät ajattelemaan, että asutus “leviää Suomeen”, rajat “hahmottavat Suomea” ja historia “johtaa Suomeen”. Todellisuudessa ihmiset eivät liikkuneet kansallisvaltion sisällä. He liikkuivat vesireittien, luonnonvarojen, kaupankäynnin, verotuksen, kruunun politiikan ja elinkeinojen avaamissa maailmoissa.
Tämän esseen pääväite on, että Suomen alueen historiaa ennen vuotta 1809 ei pidä ymmärtää modernin Suomen esihistoriana. Se on ennen kaikkea Ruotsin valtakunnan itäisten ja pohjoisten alueiden historiaa: Itämeren, jokilaaksojen, erämaiden, kruununvallan, kirkon, verotuksen ja paikallisyhteisöjen historiaa. Pohjoisten alueiden historiassa korostuu lisäksi yhteydet Jäämerelle.
Suomi ei syntynyt tyhjästä vuonna 1809. Mutta vuonna 1809 syntyi se poliittis-hallinnollinen kehys, jossa Suomea voitiin alkaa rakentaa omana historiallisena kokonaisuutenaan. Sitä ennen oli kyllä erilaisia toisilleen läheisiä suomalaisia kielimuotoja, paikallisyhteisöjä, kirkollista elämää, oikeusjärjestystä ja alueellisia identiteettejä. Mutta ei sellaista Suomea, jonka myöhempi kansallinen historiankirjoitus on usein sijoittanut keskiajan ja varhaismodernin ajan luonnolliseksi näyttämöksi.
Mitä “Suomi” tarkoittaa?
Suomen historian kirjoittamisen ensimmäinen ongelma on itse käsite. Sitä käytetään usein ikään kuin sen merkitys olisi itsestään selvä. Todellisuudessa se ei ole.
“Suomi” voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Se voi tarkoittaa maantieteellistä aluetta — suurin piirtein nykyisen tasavallan aluetta. Se voi tarkoittaa suomenkielistä väestöä ja sen asuinaluetta. Se voi tarkoittaa kulttuurista kokonaisuutta: kieltä, uskontoa, tapoja, paikallisyhteisöjä ja historiasta kumpuavia muistoja. Se voi tarkoittaa historiallista hallinnollista kokonaisuutta, kuten Suomen suuriruhtinaskuntaa vuoden 1809 jälkeen. Tai se voi tarkoittaa modernia kansallisvaltiota vuodesta 1917 alkaen. Se voi tarkoittaa pelkästään ’Varsinaista’ Suomea.
Nämä merkitykset eivät ole samoja. Jos Suomi määritellään alueena, mukaan kuuluvat ruotsinkielinen rannikko, Uusimaa, Ahvenanmaa ja Pohjanmaan alueet, joiden kulttuurinen ja kaupallinen kiinnittyminen oli vuosisatoja vahvasti itämerellinen. Jos Suomi määritellään suomenkielisen väestön historiana ja asuinalueena, mukaan on otettava myös Länsi-Pohjan suomalaiset, Ruotsin metsäsuomalaiset ja Ruijan kveenit — yhteisöt, jotka jäävät nykyisten rajojen ulkopuolelle.
Alueellinen Suomi ja kielellinen Suomi eivät siis ole sama asia. Kansallinen historiankirjoitus on kuitenkin usein kirjoittanut niitä päällekkäin. Monien tutkimusten innoittajana on raamatullinen fiktio luvatusta maasta ja sinne vaeltavasta Jumalan kansasta.
Käsitehistoriallisesti “Finland” viittasi aluksi ennen kaikkea Varsinais-Suomeen. Ruotsalaisessa hallinnollisessa kielessä käytettiin myös käsitteitä Österland tai “itämaa” — ei itsenäisen kansallisen kokonaisuuden vaan Ruotsin valtakunnan itäisten maakuntien merkityksessä. Suomi ei ollut aluksi kansallinen subjekti vaan vähitellen laajentunut alueellinen ja hallinnollinen nimitys.
Siksi kysymys “Suomen historiasta” on aina ensin kysymys siitä, minkä Suomen historiasta puhumme. Jos tätä ei määritellä, historian kartta alkaa valehdella.
Kansallinen teleologia ja kartan harha
Kansallisella teleologialla tarkoitan ajattelutapaa, jossa menneisyys tulkitaan ikään kuin se olisi kulkenut luonnollisesti kohti nykyistä kansallisvaltiota. Asutus “leviää Suomeen”, rajat “muodostavat Suomen”, kansa “herää” ja valtio “syntyy”. Lopputulos sijoitetaan alkuun.
Tällainen kertomus on ymmärrettävä. Kaikki kansakunnat ovat rakentaneet alkuperäkertomuksia, mutta Suomen historiassa tämä ehkä esiintyy voimallisemmin kuin monessa muussa maassa. 1800-luvun kansallinen herääminen, kielikysymys, kansanrunouden keruu ja historian kirjoittaminen loivat voimakkaan tarpeen nähdä Suomi vanhana historiallisena kokonaisuutena.
Historiantutkimuksen kannalta ongelma syntyy silloin, kun tämä kertomus projisoidaan keskiajalle tai varhaismoderniin aikaan. Silloin Pähkinäsaaren rauhasta tulee “Suomen ensimmäinen raja” ja savolaisten kaskeajien liikkeestä tulee “Suomen sisäistä asutusta”. Pohjanlahden kauppaverkostoista tulee Suomen ja Ruotsin välisiä suhteita, vaikka aikalaisten maailmassa kyse oli saman valtakunnan sisäisistä yhteyksistä.
Teleologinen kertomus ei välttämättä vääristä yksittäisiä faktoja. Sen vaara on hienovaraisempi. Se järjestää faktat väärään suuntaan. Se saa historian näyttämään siltä, kuin menneisyys olisi jo tiennyt myöhemmän lopputuloksen.
Juuri tässä kartan vaikutus on tehokkaimmillaan. Kun myöhemmän Suomen rajat piirretään keskiajan ja varhaismodernin ajan tapahtumien ympärille, syntyy mielikuva historiallisesta astiasta, joka täyttyy vähitellen. Ihmiset, asutus, kieli ja instituutiot näyttävät liikkuvan kohti valmista muotoa. Näin syntyy harha Suomesta historiallisena potentiana; mahdollisuutena, joka oli aina ollut olemassa ja joka vain aikanaan aktualisoitui.
Mutta menneisyys ei toiminut näin. Se ei ollut marmori, jonka sisällä Suomen hahmo odotti paljastumistaan. Se oli ihmisten liikettä, verotusta, kaupankäyntiä, eränkäyntiä; se oli kirkollista järjestäytymistä ja kruununvallan laajenemista. Se oli avoin prosessi, ei valmiiksi kirjoitettu kohtalo.
Alue ei selitä liikettä — liike selittää alueen
Kansallinen kartta lähtee alueesta ja kysyy, mistä ihmiset sinne tulivat. Historiallinen todellisuus lähtee usein liikkeestä ja kysyy, millaiset reitit, resurssit ja valtasuhteet muovasivat alueen.
Tämä ero on ratkaiseva. Jos aloitamme nykyisen Suomen kartasta, kysymme helposti: miten Suomi asutettiin? Jos aloitamme vesistöistä, kauppareiteistä ja luonnonvaroista, kysymme toisin: miksi ihmiset liikkuivat juuri näihin paikkoihin, millaisia mahdollisuuksia ne tarjosivat ja millainen valta kykeni sitomaan ne osaksi laajempaa järjestelmää?
Kauan ennen kuin nykyisen Suomen alueelle vedettiin poliittisia rajoja, siellä liikuttiin. Liike noudatti vesistöjä, eräreittejä, nautinta-alueita ja luonnonvarojen sijaintia — ei myöhempiä valtiorajoja. Rajat olivat seuraus, ei syy.
Sisä-Suomen järvialueet, Pohjanmaan jokilaaksot ja pohjoiset erämaat olivat ennen kaikkea merkittäviä resurssialueita. Lohi, turkikset, riista, kaski- ja viljelymaat, terva ja kulkureitit houkuttelivat ihmisiä. Ne olivat jo varhain osa kansainvälisiä kaupallisia verkostoja. Hämäläiset eränkävijät, karjalaiset kauppa- ja pyyntiverkostot, savolaiset kaskeajat, pohjalaiset jokilaaksoyhteisöt ja pohjoisen birkarlit toimivat laajoilla alueilla, jotka eivät asettuneet myöhempien valtiorajojen sisään, saamelaisia yhteisöjä unohtamatta.
Pohjanmaan jokilaaksot — Kyrönjokilaakso, Oulujokilaakso, Tornionjokilaakso ja Kemijokilaakso — eivät olleet vain paikallisia asutusalueita. Ne olivat infrastruktuuria ennen modernia infrastruktuuria. Ne olivat väyliä, jotka yhdistivät sisämaan rannikolle, rannikon Tukholmaan ja pohjoisen luonnonvarat Itämeren kauppajärjestelmään. Matti Klinge on kuvannut tätä maailmaa osuvasti: meri ja joet yhdistivät enemmän kuin erottivat.
Pohjanlahti ei ollut raja vaan yhteys. Nykyisen Suomen länsi- ja pohjoisosat eivät olleet kansallinen periferia vaan osa merellistä ja jokireitteihin perustuvaa taloudellista järjestelmää. Ihmiset eivät liikkuneet kansallisen tilan sisällä. He liikkuivat sinne, missä oli resursseja, kauppareittejä, avioliittomahdollisuuksia, elinkeinoja ja kruunun tarjoamia tai pakottamia rakenteita.
Pähkinäsaaren rauha – raja, jota on tulkittu liikaa
Pähkinäsaaren rauhaa vuodelta 1323 on suomalaisessa historiakulttuurissa usein kutsuttu Suomen ensimmäiseksi rajaksi. Tulkinta on ymmärrettävä, mutta harhaanjohtava.
Pähkinäsaaren rauha oli Ruotsin ja Novgorodin välinen sopimus kahden valtakeskuksen vaikutuspiireistä Karjalassa ja itäisessä Fennoskandiassa. Se ei luonut Suomea eikä määritellyt kansallisvaltion rajaa. Rajan pohjoisen ulottuvuuden tulkinta on ollut historiantutkimuksessa kiistanalainen, ja laajat pohjoiset alueet jäivät sopimuksen täsmällisen rajalogiikan ulkopuolelle.
Keskiaikainen raja ei ollut viiva samalla tavalla kuin moderni valtioraja. Se oli vaikutuspiirien, verotusoikeuksien, kulkureittien, nautinta-alueiden ja sotilaallisten vaatimusten vyöhyke. Se oli usein enemmän neuvoteltu ja eletty kuin kartalle yksiselitteisesti piirretty.
Rauhan merkitys on silti suuri. Se osoittaa, että kaksi valtakeskusta pyrki järjestämään keskinäisiä vaatimuksiaan alueella, joka oli vielä institutionaalisesti järjestäytymätöntä. Eränkäynti, kalastus, kauppa ja paikalliset nautintaoikeudet jatkuivat varmasti sopimuksen jälkeenkin.
Raja oli vallanpitäjien sopimus. Paikallinen elämä oli vyöhykkeistä, kerroksellista ja liikkuvaa. Pähkinäsaaren rajan eteläinen osa on ollut kiistaton - miksi? Siksi, että siellä oli yhteiskunta modernissa mielessä järjestyneempää ja raja oli tarpeen (mahdollista) määritellä selkeästi.
Pähkinäsaaren rauhaa ei siksi pidä lukea Suomen ensimmäisenä rajana, vaan Ruotsin ja Novgorodin valtapiirisopimuksena. Ensimmäinen tulkinta tekee siitä kansallisen alkuhetken. Jälkimmäinen tulkinta palauttaa sen omaan historialliseen yhteyteensä.
Ruotsin valtakunnan käskyvallan laajeneminen
Todellinen muutos Suomen alueen historiassa tapahtuu, kun Ruotsin kuninkaan käskyvalta alkaa laajeta pohjoiseen ja itään. Kruunu halusi resursseja, veronmaksajia ja hallittavia alueita. Paikalliset yhteisöt hakivat suojaa, oikeuksia, maata ja markkinoita. Näiden intressien kohtaamisesta syntyi se historiallinen maailma, josta myöhempi Suomi kasvoi.
Ruotsia voidaan tässä yhteydessä tarkastella imperiumina, kunhan käsite ymmärretään oikein. Imperiumilla ei tarkoiteta vain merentakaista siirtomaavaltaa, vaan monikeskuksista valtakuntaa, jonka käskyvalta, verotus, oikeudelliset rakenteet ja sotilaallinen järjestys laajenivat vähitellen yhä uusille alueille.
Institutionaalisen taloustieteen kielellä kyse oli muodollisten ja epämuodollisten instituutioiden kohtaamisesta. Kruunu toi verotuksen, oikeuden, kirkon, rajankäynnit, lääninhallinnon ja hallinnollisen käskyvallan. Paikalliset yhteisöt toivat omat nautintaoikeutensa, sukulaisuuteen perustuvat verkostonsa, eränkäynnin tapansa, kalavesien käytön, kaupankäynnin ja keskinäisen luottamuksen järjestelmät. Suomen alueen historia syntyi näiden kerrostumien vuorovaikutuksesta.
Savolaisten levittäytyminen Kainuuseen, Pohjois-Pohjanmaalle ja Kemijokivarteen on usein kerrottu suomalaisen asutushistorian sisäisenä liikkeenä. Mutta jos kartta vaihdetaan Ruotsin valtakunnan kartaksi, ilmiö näyttää toisenlaiselta. Sama savolainen uudisasutus ulottui myös Länsi-Pohjaan, Norlantiin, Taalainmaalle ja Värmlannin metsiin. Nykyisten rajojen mukaan osa tästä on “Suomen asutushistoriaa” ja osa “Ruotsin metsäsuomalaisuutta”. Aikalaisille kyse ei ollut kahdesta erillisestä kansallisesta prosessista. Se oli saman valtakunnan sisäistä liikettä.
Savolaiset uudisraivaajat olivat Ruotsin kuninkaan etujoukkona ottamassa haltuun ’asumattomia’ erämaita. Taustalla vaikuttivat ennen kaikkea taloudelliset syyt.
Sama logiikka koskee Länsi-Pohjan suomalaisia ja Ruijan kveenejä. He eivät ole suomalaisen historian erikoisuuksia rajan toisella puolella. He ovat muistutus siitä, että kielellinen ja kulttuurinen suomalaisuus ei pysähdy nykyiseen valtiorajaan — eikä pysähtynyt ennen vuotta 1809.
Juuri tässä anakronistinen kartta tekee suurimman vahinkonsa. Se katkaisee yhtenäisen prosessin kahdeksi kansalliseksi historiaksi ja tekee selittämisestä vaikeaa. Kun toinen puoli prosessista sijoitetaan Suomen historiaan ja toinen Ruotsin tai Norjan vähemmistöhistoriaan, kokonaisuus hajoaa.
Pohjoinen ei ollut tyhjä reuna, vaan alue, jonka kautta valtakunta haki kalaa, turkiksia, tervaa, sotilaita, veroja ja tilaa uudisasutukselle.Se ei ollut kansallisen historian syrjäinen näyttämö vaan valtakunnan resurssipolitiikan ja paikallisten elinkeinojen kohtaamisalue.
1809 – raja, joka loi Suomen
Vuosi 1809 on suomalaisen historian suuri vedenjakaja. Sitä kuvataan usein hetkenä, jolloin Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle, ikään kuin valmis kokonaisuus olisi vain vaihtanut hallitsijaa.
Historiallisesti tapahtui jotakin monimutkaisempaa.
Suomen sodan ja Haminan rauhan seurauksena Ruotsi luovutti Venäjälle itäiset maakuntansa sekä osia Lapista Tornion- ja Muonionjoen itäpuolelta. Näistä alueista muodostettiin autonominen Suomen suuriruhtinaskunta. Vanha Suomi — Venäjän jo 1700-luvulla valtaamat Karjalan ja Savon alueet — liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Porvoon maapäivät 1809 olivat ratkaiseva poliittinen hetki: säädyt vannoivat uskollisuutta Aleksanteri I:lle, joka vahvisti alueen lait ja säätyjen oikeudet.
Vuosi 1809 ei siis luonut suomalaisia ihmisiä, suomen kieltä, paikallisyhteisöjä tai luterilaista yhteiskuntaa. Ne olivat olemassa jo aiemmin Ruotsin valtakunnan osana. Mutta vuosi 1809 loi uuden poliittisen kehyksen, jossa näistä aineksista voitiin vähitellen alkaa puhua yhtenä Suomena.
Suomi kansana, kulttuurisena projektina ja poliittisena tietoisuutena rakennettiin 1800-luvulla. Se ei ollut ikiaikainen olento, joka odotti valtiollista muotoaan. Se oli historiallinen rakennelma, tietoinen projekti. Hyvä esimerkki on suomen kieli, joka luotiin 1800-luvulla ja puhdistettiin ’vieraista’ aineksista (ruotsalaisista).
Myöhempi kansallinen historiankirjoitus käänsi tämän usein toisin päin. Vuodesta 1809 tuli kertomus, jossa Suomi “löysi itsensä”. Tällainen tulkinta on ymmärrettävä 1800-luvun kansallisen heräämisen näkökulmasta, mutta se on väärä selitysmalli keskiajan ja varhaismodernin ajan historialle.
Miksi “miksi” jää kysymättä
Kansallisen kartan ongelma ei ole vain siinä, että se näyttää väärän rajan. Sen ongelma on siinä, että se ohjaa kysymään väärässä järjestyksessä.
Kun varhaista asutushistoriaa tutkitaan nykyisen Suomen rajojen sisällä, kysymys “mistä asutus tuli?” on helppo esittää. Mutta kysymys “miksi ihmiset liikkuivat?” vaikeutuu. Sen vastaus löytyy usein nykyisen kartan ulkopuolelta: Ruotsin valtakunnan hallintologiikasta, Itämeren kauppaverkostoista, verotuksesta, savolaisesta kaskeamisesta ja kruunun uudisasutuspolitiikasta.
Jos savolaisten siirtyminen nykyiseen pohjoiseen Suomeen nähdään suomalaisen asutushistorian osana, mutta savolaisten siirtyminen Värmlantiin ruotsalaisena metsäsuomalaisuutena, yhteinen selitys katkeaa. Ne olivat osa samaa prosessia: ihmisten, elinkeinojen ja kruunun intressien liikettä Ruotsin valtakunnan sisällä.
Kansallinen kartta on liian nuori väline vanhan maailman selittämiseen. Joki on vanhempi historiallinen rakenne kuin valtioraja. Meri on vanhempi yhteys kuin kansallinen raja. Nautinta-alue on vanhempi todellisuus kuin moderni rajaviiva.
Suomi syntyi Ruotsin sylissä
Suomen alueen historia ennen vuotta 1809 on ensisijaisesti Ruotsin valtakunnan itäisten ja pohjoisten alueiden historiaa. Se on Pohjanlahden ja Itämeren talousverkostojen historiaa, jokilaaksojen ja erämaiden historiaa, paikallisten yhteisöjen sopeutumisen ja liikkumisen historiaa sekä jatkuvan neuvottelun historiaa kruunun ja paikallisten toimijoiden välillä.
Suomi syntyi Ruotsin sylissä. Tämä tarkoittaa, että myöhemmän Suomen yhteiskunnalliset perusrakenteet muotoutuivat Ruotsin valtakunnan osana: hallinto, oikeus, kirkko, säädyt, omistussuhteet, verotus ja poliittisen ajattelun muodot. Mutta se tarkoittaa myös, ettei Suomi ollut alusta asti valmis kansallinen kokonaisuus.
Vuosi 1809 loi Suomen siinä merkityksessä, jossa Suomea voitiin alkaa kehittää omana hallinnollisena ja lopulta kansallisena projektinaan.
Kartta, jossa keskiajan asutushistoria piirretään myöhemmän Suomen rajojen sisään, kertoo enemmän myöhemmästä Suomesta kuin keskiajan maailmasta. Se saa menneisyyden näyttämään siltä, että se oli matkalla meihin. Mutta menneisyys ei tiennyt meistä mitään.
Menneisyys ei tiennyt olevansa matkalla kohti Suomen tasavaltaa.
Se tunsi joet, nautinta-alueet, kylät, markkinapaikat, verottajan, papin, kruununvoudin, käräjät ja kauppareitit.
Siksi asutushistorian tärkein kysymys ei ole vain: mistä ihmiset tulivat?
Tärkeämpi kysymys on: miksi he liikkuivat?
Vastaus löytyy taloudesta, vesireiteistä, luonnonvaroista, kruunun politiikasta ja Ruotsin valtakunnan laajenevasta käskyvallasta. Ei kansallisesta kohtalosta.
Alaviitteet
[^1]: Kari Tarkiainen, Ruotsin itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan (Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland / SKS, 2010).
[^2]: Kansallisen historiankirjoituksen rakentumisesta ks. Henrik Meinander, Suomen historia. Linjat, rakenteet ja käännekohdat (Helsinki: WSOY, 2006).
[^3]: Matti Klinge, Itämeren maailma (Helsinki: Otava, 1984).
[^4]: Institutionaalisen taloustieteen näkökulmasta ks. Douglass C. North, Institutions, Institutional Change and Economic Performance (Cambridge: Cambridge University Press, 1990).
[^5]: Pohjoisen asutuksen, maankäytön ja kruunun resurssipolitiikan näkökulmasta ks. Matti Enbuske, Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun (Helsinki: SKS, 2008) sekä Nils Erik Villstrand, Riksdelen. Stormakt och rikssprängning 1560–1812 (Helsingfors: Schildts & Söderströms, 2009).
Kirjallisuutta
- Enbuske, Matti: Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Helsinki: SKS, 2008.
- Klinge, Matti: Itämeren maailma. Helsinki: Otava, 1984.
- Meinander, Henrik: Suomen historia. Linjat, rakenteet ja käännekohdat. Helsinki: WSOY, 2006.
- North, Douglass C.: Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge: Cambridge University Press, 1990.
- Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa. Esihistoriasta Kustaa Vaasaan. Helsinki: Svenska litteratursällskapet i Finland / SKS, 2010.
- Villstrand, Nils Erik: Riksdelen. Stormakt och rikssprängning 1560–1812. Helsingfors: Schildts & Söderströms, 2009.
