Sukututkimus historiantutkimuksen osana

Sukututkimus historiallisena salapoliisityönä

Suvun tutkiminen on helpottunut valtavasti digitalisaation myötä. Jokaisen on nykyisin verrattain helppo löytää aineistoa omasta suvustaan ja esivanhemmistaan internetin kätköistä. Oman sukupuun rakentaminen onnistuu lähes käden käänteessä: klikataan, yhdistellään omia tietoja muiden syöttämiin tietoihin ja saadaan nopeasti näkyviin sukupolvien ketjuja, nimiä, vuosilukuja ja paikkoja.

Tämä helppous on sukututkimuksen suuri mahdollisuus, mutta samalla myös sen suuri vaara. Kun aineistot avautuvat nopeasti, syntyy helposti harhakuva siitä, että myös tutkimus itsessään olisi helppoa. Yhteisöllinen sukututkimus, jossa tulokset ovat wikipediamaisesti kaikkien tarkistettavissa ja muokattavissa, auttaa toki välttämään pahimpia karikkoja. Silti Heikki Ylikankaan huomio on yhä ajankohtainen: tutkimuksen helppous johtaa helposti harhakuvitelmaan siitä, ettei mitään erityistä koulutusta, menetelmällistä ymmärrystä tai kriittistä lukutaitoa tarvita. Se on tietysti harhaa.

Historiantutkimuksen kiehtovuus on siinä, että keskeisin työvälineemme on mielikuvitus. Juuri sama mielikuvitus on kuitenkin myös sudenkuoppa, johon on helppo langeta. Kuvan rakentaminen menneestä ajasta edellyttää kykyä yhdistellä erilaisista aineksista aidon tuntuinen ja luotettava näköala siihen, millainen maailma on aiemmin ollut. Ilman mielikuvitusta menneisyys jää kuolleeksi aineistoksi, irrallisiksi nimiksi ja päivämääriksi. Mutta mielikuvituksen käyttö edellyttää kurinalaisuutta, lähdekritiikkiä ja arkista aherrusta lähdeaineistojen parissa.

Pelkän mielikuvituksen avulla syntyy virheitä. Hyvin nopeasti ajaudutaan harhapoluille, joilla siniverisyyttä, sankaritarinoita tai muuta omasta näkökulmasta arvokasta aletaan nähdä kaikkialla. Ihminen etsii helposti sellaista menneisyyttä, joka vahvistaa hänen omaa kuvaansa itsestään. Historiantutkimuksen tehtävä ei kuitenkaan ole rakentaa lohdullisia kuvitelmia, vaan pyrkiä mahdollisimman totuudelliseen suhteeseen menneen kanssa.

Rankelaisen historiantutkimuksen ihanne, jossa tutkija ikään kuin unohtaa itsensä ja kertoo vain, miten asiat todella olivat, ei toteudu aivan niin yksinkertaisesti. Emme voi sammuttaa oman ymmärryksemme lyhtyjä ja edetä tutkimuksen polulla side silmillä hapuillen siinä toivossa, että puhdas menneisyys sellaisenaan ilmestyisi eteemme. Kuten Kantin ajatus Ding an sich -käsitteestä muistuttaa, olio sinänsä on lopulta ymmärryksemme tavoittamattomissa. Katsomme menneisyyttä väistämättä omasta ajastamme käsin.

Samalla mennyt elää meissä ja me elämme menneessä. Emme ole irrallaan siitä maailmasta, jota tutkimme. Sukujen, kylien, instituutioiden, talojen, paikkojen, nimien ja kertomusten kautta menneisyys jatkaa vaikutustaan nykyisyydessä. Siksi historiantutkimuksen tehtävä ei ole teeskennellä täydellistä puolueettomuutta, vaan pyrkiä hedelmälliseen ja rehelliseen vuoropuheluun menneisyyden kanssa. Pelkän fiktiivisen tarinan kertominen ei palvele tarkoitustaan. Epätosi on aina valhetta, eikä valheen varaan voi rakentaa mitään tervettä ja pysyvää.

Historiantutkimuksen ja sukututkimuksen kiehtovuus on juuri siinä, että voimme valjastaa mielikuvituksen historialliseen salapoliisityöhön. Johtolankoja yhdistelemällä on aina mahdollista löytää jotain uutta, mielenkiintoista ja meitä puhuttelevaa. Tässä mielessä on helppo yhtyä mikrohistorian keskeisiin ajattelijoihin kuuluvan Carlo Ginzburgin näkemyksiin. Menneisyys ei avaudu meille valmiina kertomuksena, vaan jälkinä, vihjeinä, sivuhuomautuksina ja epäsuorina merkkeinä.

Johtolanka-ajattelu tuo uuden näkökulman myös lähdekritiikkiin. Lähteiden todistusvoimaa arvioitaessa olisi syytä kiinnittää huomiota myös niin sanottujen epäsuorien lähteiden merkitykseen. Ne eivät välttämättä kerro suoraan itse tutkittavasta asiasta, mutta ne voivat antaa tutkijalle ratkaisevan vihjeen. Usein erityisen todistusvoimaisia ovat juuri sellaiset lähteet, jotka mainitsevat tutkittavan asian vain ohimennen, sivulauseessa tai jonkin toisen asian yhteydessä. Niissä ei välttämättä ole samanlaista tietoista pyrkimystä todistaa jotakin, ja siksi niiden arvo voi olla suuri.

Menneisyyden tutkimus vertautuu joskus pimeän materian etsimiseen. Me emme näe itse aiheuttajaa, mutta näemme sen heijastusvaikutukset. Näemme jäljet, seuraukset, aukot, poikkeamat ja toistuvat rakenteet. Joudumme päättelemään. Tuo päättelyprosessi ja sen uskottavuus ovat tutkimuksen ydin.

Sukututkimusta tehtäessä korostuu erityisesti kontekstin ymmärtäminen. Pelkkä nimen, syntymäajan, kuolinajan ja aviopuolison merkitseminen sukutauluun ei vielä kerro ihmisestä juuri mitään. Sukututkimuksen johtolankoja löytyy helposti esimerkiksi netissä saatavilla olevista kirkollisista asiakirjoista, mutta hyvä tutkija ei tyydy vain keräämään nimiä. Hän kysyy, mitä nämä ihmiset tekivät, missä maailmassa he elivät, millaisia mahdollisuuksia heillä oli, millaiset rakenteet heidän toimintaansa ohjasivat ja miksi tietyt ratkaisut olivat heidän ajassaan järkeviä.

Hyvä salapoliisi löytää pienistä vinkeistä ja tiedonmuruista tien totuuden lähteille. Historiaa tutkiva pyrkii rakentamaan luotettavan ja uskottavan kertomuksen siitä, mitä oikeasti tapahtui ja miksi. Sukututkimuksessa korostuu salapoliisille tärkeä ominaisuus: kyky koluta jo tutkittua aineistoa uudelleen ja esittää sille sellaisia kysymyksiä, joiden avulla aiemmin huomaamaton tulee näkyväksi.

Pelkkä sukulaisuussuhteisiin perustuvien sukutaulukaavioiden rakentaminen kalpenee sen rinnalla, kun arkistojen kätköistä löytyy vaikkapa esivanhemman omakätisesti raapustama puumerkki tai käräjämerkintä kaukaisesta sukulaisesta vastaamassa oikeuden edessä. Silloin menneisyys lakkaa olemasta pelkkä kaavio. Siitä tulee elettyä elämää. Ihminen astuu esiin paperin takaa.

Mitä taitoja historialliselta salapoliisilta sitten edellytetään? Ensinnäkin tarvitaan kykyä ottaa mielikuvitus käyttöön oikealla tavalla. On osattava rakentaa uskottava ja looginen kertomus pienten tiedonmurusten pohjalta. Toiseksi tarvitaan kykyä kyseenalaistaa aiempien todistelujen tuloksia ja niistä rakennettuja johtopäätöksiä. Sukututkimuksessa kopioidaan liian usein toisten tekemiä tulkintoja ilman, että pysähdytään kysymään, mihin ne oikeastaan perustuvat.

Kolmanneksi historiallinen salapoliisityö edellyttää aivan käytännön taitoja. On osattava lukea vanhoja asiakirjoja, ymmärrettävä ruotsinkielistä hallintokieltä, tunnettava kirkollisten kirjojen rakenne, veroluetteloiden logiikka, käräjäpöytäkirjojen kieli ja paikallishistorian konteksti. Jos näitä taitoja ei opettele, jää helposti kopiosukututkijan rooliin: muiden armoille ja muiden tekemille virheille alttiiksi. Tekoäly tulee epäilemättä helpottamaan tätä työtä, mutta se ei poista tutkijan vastuuta. Myös tekoälyn antamaa apua on osattava arvioida kriittisesti.

Suvun käsite itsessään on mielenkiintoinen ja valitettavan usein liian ahtaaseen laatikkoon suljettu. Jokaisen sukututkimusta tekevän olisi hyvä pohtia, mitä oikeastaan tarkoitetaan suvulla ja sukulaisuudella. Onko suku pelkästään geneettisen yhteyden etsimistä? Onko adoptiolapsen oikea suku vain verisukulaisten muodostama yhteisö vai se yhteisö, joka on ottanut hänet osaksi ihmisten maailmaa? Verenperinnöllä on tietysti merkitystä, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Siksi sukututkimuksen kehikkoa on mielestäni laajennettava pelkästä sukulaisuussuhteiden laatikostojen rakentamisesta kohti moniulotteisempaa merkityksellisten suhteiden tutkimista.

Perinteisesti suvun tutkiminen on ollut vahvasti patrilineaarista eli isien sukujen tutkimista. Tämä johtuu pitkälti lähdeaineistosta ja siitä, että isälinjoja on ollut usein helpompi seurata nimien, talojen ja omistussuhteiden kautta. Geneettisesti molemmat sukupuolet ovat tietenkin yhtä tärkeitä. Merkityksellistä sukuyhteisöä tutkittaessa tilanne on kuitenkin vielä moniulotteisempi. Liian usein on unohdettu vahvojen naisten merkitys arjen taitojen opettamisessa, suvun muistojen säilyttämisessä, lasten kasvattamisessa, avioliittoverkostojen rakentamisessa ja perinteiden välittämisessä. Naiset ovat jääneet sukutaulujen miesten rinnalle viitteiksi, vaikka todellisuus on ollut aivan toinen.

Suvun käsite on siis paljon laajempi kuin pelkkä DNA-yhteys. Suku on sitä, mitä me olemme ja mistä käsin me maailmaa katsomme. Se on muistia, tapoja, kieltä, nimiä, paikkoja, taloja, maata, työtä, avioliittoja, ristiriitoja, huolenpitoa ja vallankäyttöä. Suku voidaan nähdä myös taloudellisena instituutiona. Menneessä maailmassa — kuten nykyisessäkin — keskeistä on ollut säilyä hengissä, turvata elanto ja jatkaa sukua. Ihmisen aivot, joiden toiminnan keskeisenä ulottuvuutena on sosiaalisuus, ovat kehittäneet selviytymisen tapoja juuri tätä perustehtävää varten. Suvulla on ollut tässä keskeinen rooli.

Tästä avautuu yhteys institutionaaliseen taloustieteeseen. Sukututkimus keskittyy yleensä yksilöihin, perheisiin, taloihin ja paikallisyhteisöihin. Institutionaalinen taloustiede puolestaan tarkastelee sääntöjä, normeja ja käytäntöjä, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa yhteiskunnassa. Kun nämä näkökulmat yhdistetään, voidaan avata aivan uudenlaisia kysymyksiä siitä, miten perheet, suvut ja taloudelliset rakenteet muovasivat toisiaan historiallisesti.

Institutionaalisen taloustieteen keskeinen ajatus on, ettei taloudellinen toiminta tapahdu tyhjiössä. Sitä ohjaavat sekä muodolliset että epämuodolliset instituutiot. Muodollisia instituutioita ovat esimerkiksi lait, omistusoikeus, perintöjärjestelmät, verotus, avioliittosäännökset ja kruunun hallinnolliset rakenteet. Epämuodollisia instituutioita taas ovat tavat, normit, sukupuoliroolit, luottamus, maine, vastavuoroisuus ja yhteisön sisäiset odotukset.

Kun sukua tutkitaan tästä näkökulmasta, sukututkimus muuttuu kuvailevasta taulukoinnista analyyttiseksi historiantutkimukseksi. Voidaan kysyä, miten tilat siirtyivät sukupolvelta toiselle ja millaiset perintöjärjestelmän säännöt vaikuttivat siihen, kuka jäi taloon ja kuka lähti. Voidaan kysyä, oliko avioliitto vain kahden ihmisen välinen suhde vai myös strateginen instituutio, joka lujitti sosiaalista, taloudellista tai paikallista asemaa. Voidaan tarkastella, miten suvun sisäinen työnjako, sukupuoliroolit, auktoriteetti ja sukupolvien välinen vastuu ohjasivat taloudellista toimintaa.

Pohjoisten sukujen tutkimuksessa tällainen näkökulma on erityisen hedelmällinen. Muutto, uudisasutus, poronhoito, maanviljely, kalastus, kauppa ja kruunun asutuspolitiikka eivät olleet irrallisia ilmiöitä. Ne muodostivat institutionaalisen ympäristön, jossa suvut tekivät ratkaisujaan. Miksi tietty sukuhaara pysyi poronhoidossa ja toinen siirtyi maanviljelyyn? Miksi jokin talo säilyi suvulla sukupolvesta toiseen, kun toinen hajosi tai autioitui? Miten poromerkkien, laidunalueiden, kalavesien, nautintaoikeuksien ja kyläyhteisön normien kaltaiset instituutiot ohjasivat ihmisten toimintaa?

Douglass Northin ajatusta käyttäen instituutiot voidaan ymmärtää pelin sääntöinä. Sukututkija voi tällöin kysyä, miten nämä pelin säännöt näkyivät suvun ratkaisuissa. Avner Greifin korostama luottamuksen, kulttuuristen uskomusten ja vastavuoroisuuden merkitys auttaa puolestaan ymmärtämään, miksi suvun sisäiset suhteet, maine ja luottamus olivat taloudellisesti niin tärkeitä. Elinor Ostromin yhteisresurssien tutkimus tarjoaa välineitä pohtia, miten esimerkiksi porolaitumia, kalavesiä tai metsiä hallittiin yhteisesti suvun, kylän tai paikallisyhteisön tasolla ilman, että kaikki perustui suoraan valtiolliseen sääntelyyn.

Tällainen näkökulma tekee sukututkimuksesta enemmän kuin esivanhempien etsimistä. Se auttaa ymmärtämään, miksi tietyt suvut menestyivät tietyssä taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa. Se auttaa näkemään suvun historian osana laajempia rakenteita: kruununvaltaa, omistusoikeutta, paikallisyhteisöä, avioliittomarkkinoita, elinkeinoja, luottamusta ja epämuodollisia sääntöjä. Samalla se mahdollistaa vertailun eri alueiden ja aikakausien välillä.

Sukututkimuksen suurin anti ei lopulta ole siinä, että löydämme mahdollisimman pitkän ketjun nimiä menneisyyteen. Sen suurin anti on siinä, että opimme katsomaan ihmistä ajassaan. Näemme, miten yksittäinen esivanhempi eli osana perhettä, sukua, kylää, taloa, kruununvaltaa, kirkkoa ja paikallista taloutta. Näemme, miten ihmiset yrittivät selviytyä, rakentaa tulevaisuutta, turvata lapsensa, säilyttää asemansa tai etsiä uutta mahdollisuutta.

Silloin sukututkimus ei ole enää vain menneiden sukupolvien luettelointia. Se on historiallista salapoliisityötä, jossa pienet johtolangat avaavat näkymän suurempiin kokonaisuuksiin. Se on yritys ymmärtää, mistä tulemme, mutta myös sitä, millaisten rakenteiden, valintojen ja sattumien kautta meistä on tullut se, mitä olemme.

Kirjallisuutta

Danielsbacka, Mirkka, Hannikainen, Matti O. & Tepora, Tuomas (toim.) 2022: Avaimia menneisyyteen. Opas historiantutkimuksen menetelmiin.

Ginzburg, Carlo 1996: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista.

Greif, Avner 2006: Institutions and the Path to the Modern Economy. Lessons from Medieval Trade.

Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia.

North, Douglass C. 1990: Institutions, Institutional Change and Economic Performance.

Ostrom, Elinor 1990: Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action.

Renvall, Pentti 1947: Historiantutkimuksen työmenetelmät.

Tokola, Matti 2020: ”The Big Debate: Carr vs. Elton”, teoksessa Victory at all Costs. Brittiläistä sotahistoriaa tutkimassa.

Williamson, Oliver E. 1985: The Economic Institutions of Capitalism.

Wittgenstein, Ludwig 1921/1922: Tractatus Logico-Philosophicus.

Ylikangas, Heikki 2015: Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen.

Camden History Notes 2016: ”Being a Historical Detective.”
https://camdenhistorynotes.com/2016/02/19/being-a-historical-detective/